Arjen sankariteko naamioituu hyviin tapoihin

Turun Docventures-kauden viimeisenä haasteena sain tehtäväksi toteuttaa arjen sankariteon. Sehän on helppoa, ajattelin ja voi miten väärässä olinkaan.

Valmistauduin arjen sankaritekoihin pitämällä pikkurahaa taskussani, jos joku vaikka tarvitsisi euron bussirahaa tai sen puuttuvan kymmensenttisen kassajonossa. Kertasin ensiaputaitoja siltä varalta, että pääsisin elvyttämään tuupertunutta mummoa ja pidin suojatiellä silmät auki, jotta voisin tarttua jokaiseen lapseen tai koiraan, joka ryntäisi tielle ja olisi vaarassa jäädä auton alle.

Mutta kukaan ei tuntunut ympärilläni tarvitsevan apua. Ainoastaan kerran osuin kohdalle, kun eläkeläinen kompastui ja kaatui. Olin jo syöksymässä apuun, kun neljä nopeampaa avuliasta ihmistä jyräsi minut jalkoihinsa. Harkitsin jo hetken, että voisin itse kampata jonkun, jota voisin sitten auttaa.

Arki jatkui, eikä yhtään mahdollisuutta arjen sankaritekoon osunut kohdalleni. Sitten menin ystävieni kanssa syömään yliopiston ruokalaan. Eräs ystävistäni oli unohtanut lompakkonsa kotiin ja totta kai tarjouduin lainaamaan hänelle rahat ruokaan. Ystäväni tuli tapauksesta varsin iloiseksi.

Aloin miettiä, että ehkä arjen sankariteoissa ei olekaan kyse siitä, että tekee jotain suurta tai mullistavaa, pelastaa hengen tai maailman. Ehkä kyse on niistä pienistä ystävällisistä asioista, jotka saavat itselle ja toisille hyvän mielen. Jos asiaa tarkastellaan tästä vinkkelistä, olemme kaikki arjen sankareita, kun vain noudatamme hyviä tapoja, olemme ystävällisiä toisillemme ja autamme ainakin silloin, kun meiltä apua pyydetään. Aika helppoa tapa ruveta supersankariksi, vai mitä?

Tehkää arjen sankaruudesta tapa!

-Frida Maria Pessi

”Be excellent to each other” – Bill ja Ted

Sankaruuden inflaatio?

Vanhoina hyvinä aikoina oli helppo sanoa, kuka oli sankari. Teräsmies oli varmasti sankari kuten myös James Bond; hehän pelastivat maailman, maansa tai yhteisönsä kerta toisensa jälkeen. Ehkä Peppi Pitkätossuakin saattoi sankariksi sanoa: Peppi nosti tietysti hevosen suorille käsille mutta hän myös pelasti - jollei maailmaa niin -  ainakin Tommin ja Annikan arjen ja koulun tylsyydeltä. Ja monta myöhempää lapsipolvea siinä sivussa…

Tosielämän sankareita olivat puolestaan esimerkiksi itsenäisyytemme pelastajat, niin Mannerheim kuin rintamalla kunnostautuneet sotaurhotkin.  Sekä tietysti urheilumaailman suuruudet kuten Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Lasse Virén. He juoksivat yhä uudestaan Suomea maailman kartalle ja pelastivat näin suomalaisten alati häilyvän itsetunnon. Sankarit olivat suuria pelastajia.

Jo 1990-luvun alussa iltojemme iloksi ilmaantunut tosi-tv on mullistanut koko tv-kulttuuria monella tapaa. Kuten tiedetään, se on muuttanut ensinnäkin julkkiksen määritelmää. Aikaisemmin julkkis-aseman saavuttamiseen vaadittiin jotakin erityisosaamista kuten laulutaitoa, näyttelijänlahjoja tai vaikkapa imitaatiokykyä. Tosi-tv:n myötä julkkikseksi voi nykyisin päätyä vain ”hyväksi tyypiksi” osoittautunut leppoisa asunnonvälittäjä. Tai BB-talon sohvalla lämpimikseen jutusteleva nuori, jonka erityisosaaminen rajoittuu kahvin keittoon. Ja siihenkin huonosti.

Tosi-tv on laittanut uusiksi myös sankaruuden käsitteen, sillä pelkkä julkkishan ei ole vielä sankari. Edellä väitin, että sankarit ovat perinteisen käsityksen mukaan suuria pelastajia, ja toden totta, tosi-tv tuottaa näitä pelastajasankareita nykyisin niin paljon, että voitaisiin puhua jopa tosi-tv:n alagenrestä. Oman kategoriansa muodostavat erityistaidoilla varustetut ekspertit, jotka hälytetään apuun, kun kansalaisilla ovat normaalit kansalaistaidot hukassa.

Jos uusavuttomat vanhemmat eivät saa kersojaan kuriin, paikalle porhaltaa Supernanny, joka kyllä palauttaa hemmotellut lapsoset ruotuun. Jos kelvoton koirasi terrorisoi perhettäsi, voit koirinesi päästä kuvaruutuun koirakuiskaaja Cesar Millanin terapoitavaksi. Ylipainoiset pelasti puolestaan takavuosina tiukkailmeinen Hanna Partanen ja nykyisin hieman lempeämmin poloisiin pullukoihin suhtautuva Jutta, jonka superdieetti kadottaa kilot ja pelastaa elämän.

Parhaillaan tosi-tv:n kuumimpiin sankareihin lukeutuu kiltin mammanpojan oloinen kokki Jyrki Sukula, joka yrittää asettua enemmän gangsterilta kuin kokilta vaikuttavan esikuvansa Gordon Ramsayn kenkiin pelastaessaan kurjia kuppiloita ja hotelleja konkurssilta. Puhumattakaan logoa myöten Supermanin perintöä vaalivasta Supermarjosta, jolta löytyy apu lähes mihin tahansa perheensisäisiin ongelmiin. Duudsonit luottavat puolestaan taattuun duudsonismiin: ei ole semmoista perheen ongelmaa, jota ei muutaman roskalaatikon räjäyttely ratkaise! Tosi-tv:ssä jokaiseen ongelmaan tuntuu löytyvän sankariekspertti, joka kyllä hoitaa homman.

Hieman toisenlaista sankaruutta tuotetaan erilaisia ammatteja kuvaavissa tosi-tv –sarjoissa. Kukapa olisi arvannut, että metsurin työ on niin dramaattista ja hengenvaarallista, ellei ihan omin silmin olisi ruudusta nähnyt. Ja rekkakuskin homma se vasta pelottavaa onkin, kun kuljettajat painavat menemään raskaine lasteineen ritisevillä jääreiteillä ja kapeilla kaiteettomilla vuoristoteillä. Kuolemaa uhmaava ja lasteja pelastava ratinpyörittely on nostanut maailmanmaineeseen etenkin kauniin Lisa Kellyn, josta on tullut maailman tunnetuin naispuolinen autonkuljettaja. Tosi-tv:n ansiosta sankariksi voi nykyään päätyä näköjään rekkaa kuskaamallakin!

Onko sankaruus siis kärsinyt inflaation realityn myötä? Tavallaan kyllä, jos tilannetta verrataan entisajan sankaruuteen. Toisaalta voisi ajatella, että tällainen arjen heroisoiminen on vain myönteistä kehitystä, vaikka emme ”supermarjojen” supervoimiin uskoisikaan. Harva meistä kykenee koko maailmaa tai edes kansakuntaa pelastamaan, mutta tosi-tv–sankaruushan tarkoittaakin perimmältään toisten auttamista tai työn tekemistä mahdollisimman hyvin. Siis juuri arjen sankaruutta…

- Veijo Hietala, mediatutkija, Turun yliopisto

Minulle vapaus merkitsee:

Voin katsella kissavideoita tiistai aamupäivällä, puolialastomana, sängyn pohjalla, samalla kun syön krapulahampurilaista.

Vapauteni saattaa kuulostaa naivilta, mutta näiden etuuksien eteen on taisteltu paljon. Naisten emansipoitumisen puolesta taisteltiin, jotta minä olisin parhaassa mahdollisessa asemassa. 

Olen suomalainen naimaton nainen, joka voi käyttäytyä käytännössä kuin mies. Olen vapaa rakastamaan ketä haluan ja asumaan kenen kanssa haluan. Voin myös olla asumatta kenenkään kanssa vaikka koko loppu elämäni. Voin palvella haluamaani jumalaa tai jumaloida montaa yhtä aikaa, kännissä kuin käki. Seuraavana päivänä voin äänestää valitsemaani ihmistä edustamaan itseäni. Voin myös itse pyrkiä edustamaan muita. 

Vapaus on kuitenkin laaja käsite. 

Me suomalaiset näemme ”vapaus”-termin positiivisen ja negatiivisen vapauden näkökulmasta. Positiivinen vapaus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on oikeus kansalais- ja ihmisoikeuksiin ja sosiaaliturvaan. Monet aatteet korostavat juuri tätä vapauden lajia. Negatiivinen vapaus on vapautta väkivallasta ja pakottamisesta. Ihmiset eivät loukkaa toistensa oikeuksia. 

Suomessa näihin vapauksiin pyritään ja niitä pidetään lähtökohtana. Globaalisti vapaus on koira, joka kusee monen kansalaisen nilkoille. En osaa, enkä halua saarnata minkään muun maan vapauden tilasta. Uskon, että maailmaa parannetaan omassa kotimaassamme. Pyritään pitämään huolta omista oikeuksistamme, niin ehkä voimme auttaa muitakin jokin kaunis päivä.

- Orna Ben Lulu, journalistiopiskelija, Turun AMK

Sananvapaus on kehittyvän yhteiskunnan perusedellytys

Hiki virtaa pitkin selkääni, kun yritän saada ääntäni kuuluviin sisällissodan ruhjomassa luentosalissa. Rikkinäiset ikkunat päästävät ulkona kulkevien opiskelijoiden hälinää sisään, sähköjohdot puskevat ulos halkeilevista seinistä ja pistorasioista. Onneksi sain ladattua läppärini akun hotellilla, jotta saan luennon rungon esiin ainakin itselleni. Noin 20 opiskelijaa kuuntelee tarkkaan jokaista sanaani. Olen juuri oppinut tajuamaan liberialaista englannin aksenttia, josta en ensimmäisinä päivinä tahtonut saada mitään selvää. Ilokseni alan ymmärtää opiskelijoiden kysymyksiä ja päästä heidän kanssaan vuorovaikutukseen. 

Vilkaisen opettajakollegaani Jukka Laaksosta, joka laittaa laitteita valmiiksi seuraavaa harjoitusta varten. Opetamme radiotyötä University of Liberian kampusradion tekijöille. Meillä on opetuksessa käytössämme kolme äänitallenninta ja Jukan läppäri harjoitustöiden editointia varten. Yliopistolla on oma atk-luokka, mutta emme päässeet asentamaan sinne Audacityä, koska yön aikana laitteita oli varastettu. 

Muistutan ryhmäämme tiedonhankinnan ja tietojen vahvistamisen tärkeydestä, kun opiskelija nousee seisomaan ja kysyy vakavin silmin: ”Mrs. Alanko, if someone threatens to kill my family, do you still think I should publish the information I got?” Kysymys pysäyttää ja herättää valtavan vastuun tunteen. Mitä uskallan sanoa tälle opiskelijalle? Mitä jos hän menee ja vaarantaa henkensä, koska suomalainen opettaja on sanonut niin tai näin? Vedän keskustelun yleisemmälle tasolle ja puhumme sananvapaudesta ja toimittajan työn erilaisuudesta Suomessa ja Liberiassa. 

Opiskelijat kertovat, että toimittajille maksetaan osallistumisesta tiedotustilaisuuksiin – rahan vaihto julkisuutta vastaan on yleistä. Toimittajan työ on myös huonosti palkattua, joten sekin jo houkuttelee rahan vastaanottamiseen. Ongelmallista journalismin uskottavuudelle on myös se, että julkaistaan huhuja vahvistamatta tietoja eri lähteistä. Uhkailun kohteeksi joutuminen on liberialaiselle journalistille arkipäivää.

Olen viimeiset 10 vuotta toiminut journalismin kouluttajana ammattikorkeakoulussa ja päässyt mukaan toteuttamaan Suomen ulkoministeriön rahoittamia koulutusprojekteja kehittyvissä maissa. Aikaisemmin työskentelin Palestiinalaisalueilla, Betlehemissä, ja nyt koordinoin Afrikkaan suuntautuvaa journalismihanketta (JOCID – Journalism for Civic Involvement, Democracy and Development). Projektin kohdemaita ovat Ghana, Namibia ja Tansania. Aikaisemmassa vaiheessa oli mukana myös Liberia, missä olin opettajavaihdossa keväällä 2011.

Turun Ammattikorkeakoulun pyörittämä JOCID-hanke tukee Suomen kehityspolitiikan tavoitteita. Hankkeen lähtökohtana on, että journalismin koulutuksella on keskeinen rooli siinä, miten tiedonvälitys yhteiskunnassa kehittyy ja miten tulevat ammattijournalistit työnsä tekevät. Jotta yhteiskunta voi kehittyä demokraattiseen ja avoimeen suuntaan, sananvapaus on yksi kehittymisen perusedellytyksistä.

Suomi on tänäkin vuonna mitattu ja todettu lehdistönvapauden kärkimaaksi. Kansainvälinen toimittajajärjestö Toimittajat ilman rajoja (RSF) raportoi vuosittain 180 maan olot. Lehdistönvapausindeksin kärjessä Suomi on ollut yhdessä Norjan ja Hollannin kanssa vuodesta 2008 lähtien. Raportin mukaan Suomessa lehdistön toimintavapaudella on vahva laillinen perusta. Tiedonvälityksen keskittyminen Suomessa on RSF:n mukaan hiukan huolestuttavaa, mutta siitä huolimatta median toiminta on moniarvoista. http://rsf.org/index2014/en-index2014.php 

Kuitenkaan Suomenkaan tilanne ei ole ongelmaton. Suosittelen lämpimästi lukemaan Viestintä ja kehitys –säätiön kustantaman kirjan Sananvapaus ihmisoikeutena (toim. Anna-Maria Tukiainen ja Salla Nazarenko), joka mielestäni avaa hyvin sananvapauteen liittyviä tärkeitä näkökulmia Suomessa ja maailmalla. Säätiön hallituksen puheenjohtaja Juha Rekola muistuttaa omassa puheenvuorossaan, että meillä Suomessakin törmätään sananvapauden ongelmiin jatkuvasti. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tuominnut Suomen 18 tapauksessa, joissa se on katsonut Suomen oikeusjärjestelmän loukanneen toimittajan sananvapautta.

Kuten Rekola toteaa, paitsi että Suomen tulee huolehtia omasta sananvapaudestaan, sananvapauden ykkösmaalla katsotaan olevan velvollisuuksia myös muita kohtaan. Suomen kehityspolitiikan neljä painopistealuetta ovat (http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=66634&contentlan=1&culture=fi-FI): 

1. ihmisoikeuksia edistävä, demokraattinen ja vastuullinen yhteiskunta 
2. osallistava ja työllistävä vihreä talous 
3. luonnonvarojen kestävä hallinta ja ympäristönsuojelu 
4. inhimillinen kehitys 

Näistä tavoitteista on vaikeaa toteuttaa ensimmäistäkään, mikäli yhteiskunnassa ei ole sananvapautta.

Journalisteilla on mahdollisuus tutkia ja paljastaa asioita sekä vaatia poliitikkoja ja viranomaisia tekemisistään vastuuseen.

On kuitenkin aivan yhtä tärkeää – niin kehittyneissä kuin kehittyvissäkin maissa - että journalistit eivät keskity ainoastaan yhteiskunnan eliitin lausuntoihin ja toimintaan, vaan kuuntelevat ja tuovat esiin myös tavallisten kansalaisten ja marginaaliryhmien (naisten, lasten, ikääntyvien ihmisten, vammaisten ja erilaisten vähemmistöjen) asioita. Tällöin myös avoimuus ja demokratia pääsevät yhteiskunnassa kehittymään. Parhaimmillaanhan media voi toimia kansalaisvaikuttamisen kanavana, jolloin journalismin avulla voidaan todella muuttaa yhteiskuntaa. 

Sananvapauden toteutumiseen tarvitaan kuitenkin ammattitaitoisia journalisteja ja kansalaisten mahdollisuutta osallistua. Tätä puolta JOCID-hankkeella pyritään journalismin koulutuksen osalta edistämään.

- Pia Alanko, journalismin lehtori ja JOCID-hankkeen akateeminen koordinaattori, Turun Ammattikorkeakoulu 


Lisätietoja hankkeesta: http://jocid.turkuamk.fi/  ja http://www.turkuamk.fi/fi/tutkimus-kehitys-ja-palvelut/tutkimus-kehittaminen-ja-innovaatiot/hae-projekteja/jocid-iv/

Todellinen arkihaaste

On vapaapäivä ja päätän tehdä itselleni herkullisen ja runsaan aamiaisen. Leipää, munakasta, jogurttia, mehua, hedelmiä ja teetä. Ensin katan kaiken nätisti esille ja sitten tärkein asia. Ei, ei syöminen, vaan valokuvaaminen. Tietysti. Eihän näin upeaa sommittelua ja vaivannäköä tule heittää hukkaan. Sillä niinhän siinä kävisi, jos ei ottaisi valokuvaa ja jakaisi sitä sosiaalisessa mediassa. Hetki menisi hukkaan. Ja mikä pahinta, muut eivät näkisi minun herkullista ja visuaalisesti näyttävää aamiaistani.

Tässä kohtaa on hyvä hetki pysähtyä ajattelemaan. 

Elämmekö nykyään maailmassa, jossa asiat eivät ole totta jos niitä ei jaa Facebookissa? Tämän lisäksi asiat, joita julkaisemme ovat usein lavastettuja tai ainakin tarkoin harkittuja. Eli toisin sanoen lavastettu tilanne sosiaalisessa mediassa koetaan todellisempana kuin arkinen ei-taltioitu hetki. Pelottavaa.

Tarkastelin omaa somekäyttäytymistäni kahden kuvaparin avulla. Yllä näemme lihattoman lokakuun ensimmäisen ateriani: soijamakaronilaatikkoa ja salaattia. Vasemman kuvan olen rajannut tarkoin, miettinyt sopivaa kuvakulmaa ja lisännyt hieman valotusta. Oikea kuva sen sijaan näyttää todellisen tilanteen. Lounaani söin keskellä sotkuista olohuoneen pöytää ja kaukana harmonisesta ja esteettisestä tilanteesta. 

Seuraavassa kuvassa näemme parin päivän takaisen teehetken. Vasemmalla näkyy #ihana #harmoninen #hetki. Näinkö on? Oikealla näemme todellisuuden. Pöytä jälleen täynnä tavaraa, koneella tuhat tehtävää ja teekuppi vain pienessä osassa.

Nämä kuvat osoittavat kuinka helppoa tilanteiden lavastaminen on. Oikea kuvakulma ja rajaus tekevät paljon. Valheellisuuden luominen ei oikeastaan ole koskaan ollut helpompaa. Rakennamme jatkuvasti omaa rooliamme ja henkilökuvaamme sosiaalisessa mediassa kuvien avulla. Aikaisemmin netissä jaettiin vain erikoislaatuiset tapaukset ja oli helppo ymmärtää, että kenenkään arki ei oikeasti ole tällaista. Nyt someen päätyy koko arjen kirjo, aamiaisesta petivaatteisiin, ja on vaikeampi erottaa arki ja somehehkutus. 

Mutta kuitenkin tämän pohdinnan keskellä mieleni nousee vastarintaan. Onko tämä nyt niin väärin? Itse nautin kauniiden Instagram-kuvien selailusta ja aamiaiseni sommittelusta. Instagram-filtterin valinta on mukavaa. Haluan ajatella, että nykyinen visuaalisen jakamisen kulttuuri on avannut silmämme ja saanut meidän näkemään ympärillämme kauniita ja kiinnostavia asioita. Kuvien jakaminen voidaan nähdä enemmänkin jatkeena todelliselle hetkelle, ei sen korvikkeena.  

Se arkinen aamukahvi voi oikeasti olla aika esteettinen juttu.

Vai onko tämä kaikki yhtä suurta tekopyhyyttä?

- Katja Mikkola

Arjen teatteri

Aristofanes oli yksi Antiikin Kreikan tunnetuimpia komediakirjailijoita. Hänen erikoisalaansa olivat näytelmät, jotka kritisoivat valtaapitäviä ja tekopyhyyttä. Tänä päivänä kyseisten tekstien voisi todeta olevan edelleen temaattisesti ajankohtaisia. ”Lysistrate” ja” Pilvet” ovat kuin allegorioita nyky-yhteiskunnan arjessa ilmenevälle teatterille. Huomattavaa on, ettei ihmisluonto ole muuttunut miksikään ja tästä johtuen yhteiskunnan kompastuskivet ovat samat kuin aina ennenkin. 

Myös terminä tekopyhyyden englanninkielinen vastine juontaa itsensä Antiikin Kreikkaan. Se pohjautuu sanaan ”hypokrisis”, joka viittaa kateuteen, näyttelemiseen ja pelkurimaisuuteen. Nykysanakirja määrittelee tekopyhyyden henkilön ”hyveellisen luonteen teeskentelyksi”, mihin liittyy usein moraalisia tai uskonnollisia vakaumuksia ja periaatteita, joita henkilö ei muille antamastaan kuvasta huolimatta sitoudu noudattamaan. Tekopyhyyteen linkitetäänkin usein myös termi kaksinaismoraali. 

Aiheena tekopyhyys on monimutkainen kokonaisuus, jota niin taiteilijat kuin psykologitkin ovat pyrkineet selittämään. Psykologian puolella kyseisen aihepiirin tutkimuksen varsinaisena pioneerina voidaan pitää psykologia C.J. Jungia, joka kuvaili tekopyhiä henkilöitä ihmisiksi, jotka eivät ole tietoisia omasta ”pimeästä puolestaan”. Samantyyppisiin toteamiin päätyi myös psykologi Jonathan Haidt, joka on todennut, että tekopyhyys on yksi ihmisluonnon hankalimmin korjattavista ominaisuuksista, siksi että se on ongelma, josta olemme itse niin epätietoisia. 

Tekopyhyyteen liittyvien tutkimusten aiheisiin ovat kuuluneet myös muun muassa vallan vaikutus tekopyhyyden ilmenemiseen sekä tekopyhyyden ajan saatossa kokema evoluutio. Nykypäivänä tutkijoiden lisäksi tavallinen tallaajakin saattaa väliin pohtia, että onko tekopyhyyden läsnäolo arjessa koskaan ollut selkeämpää kuin nyt? 

Yksi asia, mihin tekopyhyys usein linkitetään on sosiaalinen media ja siellä vallitsevat minäkuvat. Twitteriin pyritään rakentamaan profiili itsestä sosiaalisena ja ajankohtaisia asioita seuraavana älykkönä, kun taas Instagramissa kaunistellaan arjen ihanuutta filtteröityjen kuvien ja hattaraisten hashtagien avulla. #Munelämäonparasta. Pyrkimyksenä ei ole pelkkä kuvallisen, kaikille avoimen päiväkirjan pitäminen vaan päämääränä tuntuu usein olevan kanssakumppanien joko kateellisiksi tai seuraan mieliviksi tekeminen. Yksilötasolta yhteiskunnalliseen viestintään siirryttäessä ei tekopyhyys sielläkään hellitä otettaan – päinvastoin. Eniten kommentteja keräävät esimerkiksi eri instituutioihin, kuten kirkkon ja hallituksen, toimiin liittyvät tapaukset, joissa tekemiset eivät aina vastaa sanomisia. Näihin ottavat aktiivisesti kantaa niin lehdistö kuin Vauva –lehden keskustelupalstan kävijätkin. Myös eri yritykset ja niiden yritysvastuuprojektit ovat viime vuosina kohottaneet päätään keskustelussa. Mainitsematta ei sovi myöskään jättää sitä, kuinka itse nykymedian luotettavuutta on lähdetty kyseenalaistamaan. 

Tekopyhyyttä pohtii myös keskiviikon 8.10. Docventures-jakso, jonka aikana nähdään dokumentti ”American – The Bill Hicks Story”. Teemana tekopyhyys linkittyy aiemmin esitellyistä teemoista erityisesti korruptioon ja totuuteen. Ja mikä olisikaan loistavampi maa tarkastella tekopyhyyden teemaa kuin dokumentin keskiössä oleva ”hyvä poliisi” -valtio, joka tuntuu olevan aina rientämässä ”pelastamaan” kanssakumppaneitaan, tai siis ainakin niitä, joiden kanssa heillä on yhteistä kauppaa?

- Karoliina Rajala

Mitä huomenna syötäisiin?

Ensimmäisen haastepäivän aamuni alkoi tuttuun tapaan suomalaisella kaurapuurolla, raejuustolla ja mustaherukoilla. Jopa kahvimaitona toimi opiskelijaelämään kuulumattoman ylellisesti rasvaton luomumaito, joka mielestäni maistuu tuplasti paremmalle verrattuna tavalliseen maitoon tai ainakin kaupan päälle kohentaa omaatuntoa.

Lounasaikaan mennessä olin kuitenkin jo unohtanut koko haasteen suunnatessani vain kiireessä opiskelijaravintolaan. Jonottaessa päädyin vahingossa huomaamaan, miten päivän kasvikset tulivat suoraan pussista valmiiksi pilkottuina. Suurimmaksi osaksi kasvissyöjänä katsoin lautasellani makoilevaa paahtopaistia miettien mistäköhän sekin on siihen päätynyt. Tarjolla oli sentään taas luomumaitoa, mutta tällä kertaa se herätti lähinnä vain ristiriitaisia tunteita.

Opiskelijaelämän tunnetaan yleisesti asettavan haasteita kaikenlaisille ruokatottumuksille. Raha määrää usein jo sen, ostaako opiskelija kaupasta edes sitä maitoa. Mikäli joskus on varaa valita päädytään usein siihen halvimpaan Pirkkaketjun tuotteeseen, jotta rahaa jää vielä vuohenjuustoon ja kylmäsavuloheen. Suomalaiset tomaatit jätetään hyllylle, koska hollantilaiset ovat halvempia ja kasviksia täytyy syödä. Luomuosasto kierretään kyllä läpi etsien punaisia tarjouslappuja. Säästäminen on sitä varten, että voi kerran vuodessa lähteä viikoksi tai kuukaudeksi Pattayalle.

Myönnettäköön edellisen olevan aika raju näkemys, mutta myös osuva kuvaus itsestäni noin kahden vuoden takaa. Mikä sitten sai minut, köyhän opiskelijan, satsaamaan suomalaiseen- ja jopa luomuruokaan?

Riku ja Tunna ovat lähetyksissään nostaneet esille tärkeän kysymyksen siitä, mitä jokainen tavallinen kansalainen voisi tehdä jonkin pielessä olevan asian hyväksi. Ajankohtaiset Putin-juustot ja kotimaista tuotantoa tukevat kampanjat ovat aiheuttaneet osalle suomalaisista suurta riemua ja ylenpalttista hamstrausta, mutta toivottavasti uutisoinnit ovat herättäneet myös pohtimaan edes jonkin verran omaa kuluttajuuttaan ja vallitsevaa kulutuskulttuuria.

Torstai-iltani päättyi synttärijuhlien merkeissä, jossa kokattiin porukalla ruokaa. Pääraaka-aineena oli naudan entrecotea ja hevosta, jotka oli vaivalla hankittu naapurikylän lihakaupasta. Itseäni kauhistutti kuitenkin lihaa itsessään enemmän sen määrä. Siispä samalla kun muut nautiskelivat annoksistaan, oli minun jotenkin vain pakko kommentoida tuota luonnonvarojen yliannostelua. Maailmanmenosta hyvinkin tietoinen ja siitä välittävä poikaystäväni totesi vain olevansa melko varma, että jo muutaman vuoden kuluttua joudumme syömään pelkkiä matoja. Mutta oikeuttaako se tuleva huonompi päivä syömään nyt niin paljon ja hyvin kuin vain oma varallisuus antaa periksi?

Viikon aikana kaipasin eniten ananasta, banaaneita, intialaista ruokaa, bataattia, lohta ja cashewpähkinöitä. Yllätyksekseni kiellettyjen aineiden listani osoittautui lopulta melko lyhyeksi. Pelkällä suomalaisella ruoalla eläminen olisi kuitenkin lähes mahdotonta, sillä jo useimmat mausteet ovat ulkomaalaisia.

Haluan vielä huomennakin syödä suurimmaksi osaksi kotimaista, lähellä ja eettisesti tuotettua ruokaa. Mielestäni olen juurikin sitä mitä syön, enkä näe enää mitään syytä, miksi valitsisin suuhuni pantavaksi sen huonomman vaihtoehdon. Lisäksi urheilijana uskon, että mikäli palkitsisin kehoni kourallisella e-aineita jokaisen jäätävän rääkin jälkeen, sanoisi se varmasti sopimuksensa aika pian irti.

Maailman muuttuessa uskon, että jonain päivänä juuri ne leväpullat saattavat olla oikeinkin kelvollista ja hyvää sapuskaa. Lopulta kyse on vain tottumuksista - ja vastuullisuudesta.

Lihaton lokakuu alkakoon!

Janina Saarnio, Hurma ry

Ei saa peittää

Siinä vaiheessa kun keväällä katsoin jääkiekkoa, söin salmiakkia ja haaveilin erätauolla saunasta, tajusin olevani kävelevä stereotypia.

Ei sillä, että asia olisi tullut mitenkään suurena yllätyksenä. Viime syksynä vaihdossa alkuahdistusta aiheuttivat toiset vaihto-oppilaat, joille käsite henkilökohtainen tila vaikutti olevan tuntematon. Totuin vähitellen poskisuudelmiin, mutta sitä ennen tarjosin omaa kättäni hyvissä ajoin, että se puolen metrin hajurako varmasti jäisi väliimme. Opiskelun kalleudesta keskustellessa tuli tietenkin kerrottua, että ”in Finland we have this thing called free education”. Ensimmäisten pakkasasteiden saapuessa Tukholmaan olin asiantuntija-asemassa neuvoessani australialaisia lämpimän pukeutumisen saloihin. Koska eihän tämä vielä mitään, miettikääpä sitten kun pakkasta on -30 astetta!

Olen siis hoitanut oman osani suomalaisuuden stereotypian uusintamisessa. Toisaalta en pidä stereotypia-ajattelua pelkästään huonona, sillä ainakin länsinaapurissa Suomi-kortin pelaaminen sai osakseen positiivista vastakaikua. Ja kai ne stereotypiat aina perustuvat edes jollain tasolla todellisuuteen? Kenties vanha käsitys suomalaisuudesta on kuitenkin hieman jo väljähtänyt. Olisiko aika luoda uusi kuva suomalaisuudesta?

2010 perustettiin työryhmä pohtimaan Suomen brändiä. Tarkoitus oli määritellä kuvaus siitä, miltä Suomi haluaa näyttää ulkomailla. Sivuutan kuitenkin kyseisen maabrändiraportin julkeasti, sillä en halua kabinettivaikutteita omaan pohdintaani.

Tässä se siis on: uusi uljas kuva suomalaisuudesta!

Tai ainakin sen kevyt viritelmä.

Puhuttaessa suomalaisten lempiurheilusta jääkiekko lienee aika vahvoilla kärkikahinoissa. Meillä on -95 ja -11, toisaalta myös traaginen Torino. Uusi suomalaisuus huomioisi myös esimerkiksi Suomen koripallojoukkueen nousun mm-kisoihin ja fanien keskuudessa vallinneen maagisen tunnelman. Urheilun ohella ei sovi myöskään unohtaa muita kilpalajeja. Suomessa järjestettiin alkukesästä koodauksen mm-kilpailut, joissa isäntämaa tuli kolmanneksi.

Entä suomalainen ruokakulttuuri? Salmiakki ja mämmi ovat hyviä keinoja herättää turisteissa järkytystä, jota voidaan sitten lieventää tarjoamalla pala Fazerin Sinistä. Petteri Punakuonoa saa niin ravintoloissa kuin säilykkeenäkin kaupan hyllyltä. Ruokabrändäys kaipaisi silti kohennusta. Uudet ruokatrendit gojimarjoista avokadopastaan eivät ole raaka-aineiltaan järin kotimaisia. Olisiko aika palata juurille? Nauris oli yksi suomalaisen ruokavalion perusta ennen kuin trendikäs ulkomaantulokas peruna valtasi ruokaympyrän. Voi olla, etteivät suomalaiset naurisruoat kykene lyömään laudalta Ikean lihapullia kansainvälisen yleisön keskuudessa, mutta näyttävä lanseeraus voisi herättää huomiota. Lisäksi olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että yhä useampi tulisi tutustuttaa leipäjuuston ja lakkahillon täydelliseen yhdistelmään.

Sauna. Ilmeisesti ainoa suomen kielen sana, joka on omaksuttu myös muihin kieliin. Paitsi tietenkin ruotsiin. Suomalaisuudesta tuskin milloinkaan puhutaan ilman mainintaa tästä rakkaasta höyryhuoneesta. Uuttakaan suomalaisuuden kuvaa on vaikea muodostaa ilman mainintaa saunasta. Tosin suomalaisten maallistuessa ja jättäessä kirkon yhä suuremmissa määrin lienee hyvä, että jäljelle jää edes yksi paikka hartaille hetkille. Jättäkäämme siis sauna rauhaan, jotta jäljelle jäisi jotain vanhaakin.

Scandinavia and the World (http://satwcomic.com/art/sauna-time.jpg)

Miten sitten on suomalaisten luonteenpiirteiden laita? Pessimistisestä asenteesta ja hiljaisuudesta on muotoutunut ylpeydenaihe, jota toistellaan ulkomaanmatkoilla (mikäli siis jotain ylipäänsä sanotaan). Samalla toisaalta muistutetaan, että englannin taitohan täällä on erinomainen. Ruotsin kielestä osataan vain olennainen: tack, hej, den glider in ja Mats Sundin är homosexuel. Uusi suomalainen toivon mukaan tekee muutakin, kuin ryyppää ja puhuu talvisodasta, ja on sitten seuraavan viikon hiljaa kaikilla osaamillaan kielillä. Puhua voisi esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan ongelmista, mutta myös hyvistä puolista. Äitiyspakkauksesta tuli nopeasti nettihitti, joka kiillotti hetkessä Suomi-kuvaa hyvien PISA-tutkimustulosten veroisesti. Siitä kelpaa jutella millä kielellä tahansa.

Suomalainen kulttuuri vaikuttaa pyörivän sekä vanhojen klassikkopatujen, kuten Sibeliuksen ja Gallen-Kallelan ympärillä, että toisaalta myös nykyaikaisempien vientituotteiden, kuten Sofi Oksasen ja Nightwishin parissa. Lordi vaikutti tekevän Suomesta Euroopan virallisen hevimaan, ja raskaampi musiikki houkutteleekin edelleen ihmisiä matkustamaan Suomeen ja opettelemaan ”maailman vaikeinta kieltä”. Maamme kulttuurissa on kuitenkin pakko olla muutakin mielenkiintoista kuin pari mahtipontista sinfoniaa, Kalevala ja rivi pitkätukkia kitaran varressa. Populaarikulttuurin osalta huutoon ovat osittain vastanneet kansainvälisesti menestyneet suomalaiset tv-ohjelmat. Kun Arman Alizad saa kerta toisensa jälkeen selkäänsä tai Riku ja Tunna kulkevat ympäri maailmaa milloin missäkin ja milloin mitäkin syöden, hurraa globaali yleisö innoissaan. Osansa erilaisen suomalaisen kulttuurikuvan luomisessa ovat tehneet myös Duudsonit, kuunatsit ja astetta pelottavampi joulupukkitarina.

Kyseiset hajatelmat eivät välttämättä tuo mitään järisyttävän uusia elementtejä Suomi-kuvaan. Toisaalta on vaikeaa murtaa stereotypioita, joiden huolellinen rakentaminen on aloitettu jo kauan ennen itsenäistymisen aikaa. Koska onhan oleellista muistaa muun muassa sekin, ettei Ruotsin sotimisesta 30-vuotisessa sodassa olisi tullut yhtään mitään ilman suomalaisia Hakkapeliittoja.  

Mitä sitten itse lopulta ajattelen suomalaisuudesta? Minulle se näyttäytyy monipuolisena, ehkä hieman mustan huumorin ja sarkasmin sävyttävänä kokonaisuutena. Toivon, että Suomi tullaan tulevaisuudessakin tuntemaan maana, joka tarjoaa kansalaisilleen ilmaisen koulutuksen läpi eri koulutusasteiden ja jossa joulupukki on tavattavissa ympäri vuoden. Toivon myös, että suomalainen puhuu rohkeasti vähintään molempia kotimaisia ja osallistuisi välillä pihatalkoisiin naapurin lastenvaunujen kadehtimisen sijaan.

Ja että olisimme enemmän kuin vain kaksinkertaisia jääkiekon maailmanmestareita. 

- Essi Nummi, Docventures goes Turku -kisakatsomon sometiedottaja

#dgt14

Docventures goes Turun Facebook-ryhmää seuranneet ovat saattaneet jo nähdä uuden tatuointini. Kyynärpäätäni koristaa lyhyt ja ytimekäs Docventures goes Turku -hashtag: #dgt14. Tatuoinnin tekemisestä on aikaa alle kaksi viikkoa, mutta olen saanut jo paljon kommentteja ja kysymyksiä sitä koskien. Päällimmäiset reaktiot ovat olleet: Siistii!, Ihan hullua! ja Miksi sä ton otit? Yritän nyt sitten vastata jälkimmäiseen.

Aloitimme Docventures goes Turun suunnittelun viime kesänä. Yllätyin jo ensimmäisessä suunnittelupalaverissa siitä, miten innoissaan kaikki olivat tästä tilaisuudesta. Porukka oli alusta asti sitoutunutta ja tosissaan mukana. Olemme nyt toteuttaneet neljä Docventures-kisakatsomoa hyvällä draivilla ja olen edelleen yllättynyt siitä, miten hyvin kaikki on sujunut.

Tatuointini ovat koristeita, mutta myös tapa kertoa minulle tärkeistä asioista. Ne ovat muistoja, joita kannan mukanani. Olen löytänyt myös tatuoijan, Turku Tattoo Parlourin Tutan, joka on aina innoissaan kaikista hulluimmistakin tatuointi-ideoistani ja siksi niitä on kiva toteuttaa. Ehkä #dgt14-tatuointi oli alun perin hölmö päähänpisto, joka syntyi hetken mielijohteesta ja ideasta saada lisää huomiota projektillemme, mutta toteuduttuaan se on enemmänkin kiitos koko tälle hyvälle porukalle, sillä olen tavannut Docventures goes Turun parissa monta kiinnostavaa ja lahjakasta tyyppiä.

Tosin tatuoinnillani on myös pieni sivujuoni. Ehkä tällaisen hullun idean toteuttaminen haastaa muitakin mukaan Docventures goes Turun somehaasteisiin. Tatuointia ei tietenkään tarvitse ottaa, vaan somehaasteet onnistuvat näppärästi esimerkiksi valokuvaamalla. Tehdään yhdessä hyvästä vielä parempaa.

- Frida

Totuutta mä metsästän

Suomen kieli on äärimmäisen rikas ja täynnä loistavia tapoja ilmaista tunteita ja ajatuksia. Jotkut sanonnat ovat olleet niin osuvia, että ne ovat jääneet elämään historiaamme ja kummittelevat jokapäiväisessä elämässämme. Ne ovat niin arkipäivää, ettei sanontojen kirjaimellista merkitystä tule ikinä edes ajateltua. Otin muutamia sanontoja syyniini ja aloin tutkia niiden kirjaimellista merkitystä vertauskuvien sijaan.

Paistaa se päivä risukasaankin

Totta, päivän valolta ei pääse oikein missään pakoon. Sisätiloissa toisaalta on mahdollista päästä täysin valottomaankin tilaan. Uskon, että myös luonnossa on mahdollista löytää täysin pimeitä olosuhteita, kuten jotkut luolastot ja tietysti syvät merenpohjat. Täytyy kuitenkin muistaa itse risukasa. Missä risukasoja yleensä esiintyy? Risut tulevat kasvillisuudesta ja kasvit tarvitsevat valoa, joten luonnollisesti risukasat ovat myös valon äärellä. Päivä paistaa siis myös risukasoihin.

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta

Ei muuten käy. Vatsassa sijaitseva mahalaukku ei ole kytköksissä sydämeen. Suussa hampaiden pilkkoma ruoka siirtyy nielun kautta ruokatorveen, josta se matkaa mahalaukun kautta suolistoon ja ulos. Sydän taas on kytköksissä verisuoniin. Tie miehen sydämeen käy siis laskimoiden kautta.

Yksin lämmin, kaksin lämpimämmin

Todellakin! Kaksi lämmittää aina enemmän kuin yksi. Voi ajatella, että yksi klapi on palaessaan lämmin, mutta kahdella klapilla saadaan jo kuumempi roihu. Samoin kaksi minttupaukkua kaakaossa lämmittää usein enemmän kuin vain yksi paukku…

Vanha suola janottaa

Kyllä. En näe eroa siihen, miten uusi suola janottaisi enemmän tai vähemmän verrattuna vanhaan. Suola janottaa aina.

Nätti kuin sika pienenä

Isona siat eivät välttämättä ole maatilan kauneimpia,

mutta kyllä ne pienet ovat aika söpöjä!

Loppui lyhyeen kuin kanan lento

Selvitettyäni tilannetta, kanat voivat lentää lyhyitä matkoja, kuten puuhun tai aitojen yli. Tarkkaa matkaa en saanut selville. Toisaalta pisin kanan lento on tähän asti ollut hieman alle 92 metriä ja kestänyt 13 sekuntia! Se on jo aika pitkä matka jopa kanalle, mutta sanoisin, että kanan lennot ovat lyhyitä ja sanonta toimii.

Olipa jännittävää. Vain yksi valitsemistani sanonnoista oli kyseenalainen. Osa on ehkä hieman itsestään selviä, mutta toisaalta sanontoina ne toimivia. Totuutta ei piiloteltu näissä sanonnoissa, mutta entä muut sanonnat? Pureeko haukkuva koira? Tuleeko itku pitkästä ilosta? Kuinka asiat todella ovat? Totuuden etsintä jatkukoon.

- Lotta Luukka, mediatuotannon opiskelija ja TOY ry:n puheenjohtaja. 

Totuus kuuluu muumien suusta

Sanotaan, että asioilla on aina kaksi puolta ja totuus löytyy yleensä jostain niiden väliltä. Sen sijaan, että lähtisin tavoittelemaan ja etsimään suurta totuutta tekstin kautta, totesin yksinkertaisen olevan kauniimpi ja parempi vaihtoehto.

Tässä siis elämän totuuksia muumien suusta kuultuna. Tämän lähemmäs totuutta on vaikea päästä.

- Katja Mikkola, Docventures goes Turku -kisakatsomon projektikoordinaattori

Kerran aloitin vallankumouksen

Syyskuussa kaksikymmentäneljätoista tajusin, etten ole koskaan aloittanut vallankumousta. Olin yli kolmekymmentävuotias ja täysin ummikko siinä, mitä tuli kumoukselliseen toimintaan. Siispä halusin kokeilla jotain uutta. Halusin kirjoittaa viestejä ja viedä ne kirjaston kirjojen väliin. Mutta, mikä olisi minun viestini? Se olikin hankalampi pala purtavaksi. Uskon ihmisten tasa-arvoisuuteen ja heikompien puolustamiseen, mutta en ole kovin kiihkeä, ainakaan ulospäin.

Koin, ettei minulla ollut mitään sanottavaa, ei mitään, millä kohahduttaisin ja valistaisin muita. Mutta sitten tajusin, että muilla oli. Päädyin listaamaan kaikki rakastamani vallankumouksista kertovat kirjat: George Orwellin eläinten vallankumous ja vuonna 1984, Väinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla, Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 ja Pelle Miljoonan Puerto Galera. Henkilökohtaisia vallankumouksiakin oli saatava mukaan, joten ikisuosikkini Erlend Loen Supernaiivi ja Martin Pagen Kuinka minusta tuli tyhmä pääsivät listalle. Sitten lisäsin vielä Nälkäpelit vähän nuorekkaamman ja trendikkäämmän kirjallisuuden ystäville. Listan yläpuolelle kirjoitin tekstin: Lue nämä, tee jotain!

Kirjastossa jännitti. Tiesin, etten ollut tekemässä mitään väärää, mutta tunsin itseni silti vähän salaperäiseksi, agentiksi. Pari hömppäromaania sai väliinsä lapun, niin myös pari dekkaria. Sitten törmäsin hyllyjen lomassa kirjoihin, jotka löytyivät listaltani ja tajusin, että olen väärässä paikassa. Ehkä vallankumouksellista kirjalistaani ei ollut järkeä viedä sinne, missä ihmiset ovat jo valmiiksi etsimässä itselleen luettavaa. Ehkä listani tekisi suuremman vaikutuksen muualta.

Meidän talossamme käy säännöllisesti rouvia tuomassa lappuja taivaallisista asioista. Eräänlaista vallankumouksen yllyttämistä sekin. Ehkä minä voisin tehdä samoin. Menisin rappukäytäviin ja soittaisin ovikelloa, antaisin lapun käteen ja jopa juttelisin kirjavalinnoistani, jos oven avaaja sen soisi. Idea oli hyvä, mutta en toteuttanut sitä, meni pupu pöksyyn. Sitä paitsi rappukäytäviin ei Turun keskustassa pääse ilman ovikoodeja.

Johonkin kirjalista oli kuitenkin vietävä. Halusin, että edes joku lukisi minun listani ja ehkä jopa valitsisi kirjan siltä. Jaoin listan lopulta naapureideni postiluukkuihin. Kansalaistottelemattomuus on kuitenkin vielä vähän harjoitusasteella kohdallani, joten kohteliaasti jätin välistä asunnot, joiden ovessa kiellettiin mainokset.   

Ei, minusta ei koskaan tule kunnon vallankumouksellista, mutta viime viikolla opin arvostamaan niitä, joilla on kutsumus muuttaa maailmaa. Sitä paitsi hississä on mielenkiintoista tuijotella naapureita ja miettiä, miten kirjalistani on heihin vaikuttanut. Ehkä joku iskee minulle joku päivä silmää.

Neiti X

Kirjoittaja suhtautuu vallankumouksiin vakavasti, mutta ei ollut vielä itse valmis sellaiseen.

Vallankumous, joka heijastettiin valkokankaalle

Tällä viikolla Docventures-sarjan teemana vallitsee vallankumous. Termeinä ”vallankumousta” ja ”vallankumouksellisuutta” voidaan pitää äärimmäisen monitulkintaisina. Yksi tapa lähestyä erinäisiä visioita ovat kansainvälisen elokuva- ja dokumenttimaailman tarjoamat näkemykset.

Näin Christopher Nolanin elokuvan ”Inception” ensimmäisen kerran kesällä 2010. Mielestäni se oli nerokas. Kyseisessä elokuvassa koitetaan istuttaa yksilön päähän ajatus, jonka eteenpäin vieminen voisi oletettavasti muuttaa tulevaisuuden tapahtumakulkua.

Samantyyppisistä lähtökohdista käynnistyvät vallankumoukset. Ympäristö vaikuttaa yksilöön ja tälle syntyy muutoshalun pohjalta idea, jota tämä lähtee toteuttamaan. Joskus nuo ideat jäävät ajatuksen tasolle, mutta siitä huolimatta jokaisen ihmisen voitaisiin todeta olevan kykenevä vallankumouksellisiin tekoihin. Idean lisäksi tarvitaan vain uskallusta.

Teemana vallankumous sitoutuu Docventures-sarjan viikkoa aikaisemmin esittelemään teemaan, aktivismiin. Ne kulkevat käsi kädessä, sillä toista tarvitaan toisen luomiseen ja ylläpitämiseen.

Terminä ”vallankumous” on silti äärimmäisen monitulkintainen. Sen tyyppeihin luokittelu muuttuu radikaalisti tutkijasta ja aikakaudesta toiseen siirryttäessä. Joka tapauksessa sen käsittäminen pelkästään poliittisena olisi kapeakatseista. Vallankumous ei ole aina väkivaltainen taistelu olosuhteiden parantamiseksi, vaan siihen voidaan pyrkiä niin teknologian kuin taiteen keinoin. Täten se on läsnä myös jokapäiväisessä arjessa.

On totta, että mediaotsikoissa aktiivisimmin esiintyvät poliittiset vallankumoukset. Kiinnostavia ovat kuitenkin myös vallankumouksen toisenlaiset muodot, erityisesti niiden fiktiiviset vastineet, joita kirjat ja elokuvat tuovat kuluttajien ulottuville.

Huomattavaa on, että viime vuosien aikana elokuva- ja dokumenttitaivaalle on heijastettu varsin laaja-alaisesti vallankumouksellisuuden ilmenemismuotoja. Seuraavaksi käsittelen joitain tämän vuoden aikana kohtaamiani esimerkkejä.

Tekoälyn vallankumouksellisuus?

Mainitsin aiemmin teknologisen vallankumouksen, joka viittaa lyhyessä ajassa tapahtuvaan teknologian korvaamiseen toisella. Se on yhtä kuin muutos, joka saadaan aikaan useamman teknologisen keksinnön yhtäaikaisella vaikutuksella. Keksinnöt tarjoavat uusia toimintatapoja ja täten vaikuttavat yhteiskunnan jäsenten käytökseen.

Keväällä 2014 Oscar-gaalassa menestyneessä Spike Jonzen elokuvassa ”Her” on havaittavissa tulevaisuuteen sijoittuva teknologinen vallankumous. Se kuvaa mitä voisi tapahtua, jos tekoälyä kehitettäisiin entistä ihmiskeskeisemmäksi.

Jo elokuvan ensimmäiset minuutit selventävät, kuinka älypuhelimien ja muiden laitteiden maailmasta on siirrytty kokonaisiin ”älykoteihin” ja ”älyrakennuksiin”. Uutta ovat myös teknologian lisääntynyt näkymättömyys ja materiaalittomuus. Sen hyödyntämiseksi tarvitsee harvoin nähdä erityistä fyysistä vaivaa - tietokonetta käyttääkseen ei tarvitse painella näppäimistöä ja valoja sytyttääkseen ei tarvitse koskea katkaisijaan, pelkkä ääni tai etäisempi liike ratkaisee asian.

Elokuvan pääjuoni pyörii kuitenkin teknologian personoimisen ja nimenomaan tekoälystä rakennettujen persoonien ympärillä. Sen päähenkilö Theodore rakastuu tekoälyyn nimeltä Samantha, joka ruumiittomuudestaan huolimatta muistuttaa huomattavasti aitoa ihmistä kyetessään tuntemaan ja reagoimaan asioihin. Lisäksi elokuvan aikana kohdataan myös muita tekoälypersoonia. Päähenkilön pelaamien videopelien hahmotkin heijastuvat huoneeseen holografisina olentoina, joilla on oma mielipide ja joiden kanssa voi keskustella.

Tavallaan ”Heriin” voisi ajatella liittyvän myös eräänlainen rakkauden vallankumous. Uusia rajoja ylitetään, kun henkilön on mahdollista rakastua nyt myös täysin koodista rakennettuun persoonaan. Voisiko sen ajatella ottavan kantaa myös nykypäivään, jossa ennakkoluulot edelleen vallitsevat tiettyjen liikkeiden ympärillä?

Moraalittomasta käytöksestä kadotettuun sukupolveen

Toisaalta, joskus voidaan puhua esimerkiksi jonkun ikäluokan, etnisyyden tai vähemmistön vallankumouksellisesta käytöksestä. Aiheeseen liittyvänä elokuvaesimerkkinä voisi toimia Paolo Sorrentinon ”Suuri kauneus”.

Sorrentinon uusin elokuva vie katsojansa nykyajan Roomaan, missä juhlitaan, puhutaan härskejä, tapaillaan nuoria naisia ja kotiudutaan auringon noustessa. Eikö kuulosta normaalista poikkeavalta? Nuorison kohdalla vastaavanlainen käytös lienee oletettavaa, mutta ”Suuressa kauneudessa” kyseistä elämää elävät jo keski-iän myöhäisemmälle puolelle ehtineet yksilöt.

Elokuva kertoo vanhemman ikäluokan rajoja rikkovasta käytöksestä ja moraalittomuudesta. Omaa ikää ei haluta myöntää, koska nuoruutta ihannoivassa maailmassa se tuntuisi vastenmieliseltä. Vallankumouksellinen käytös luo sosiaalista statusta Rooman taiteilijayhteisössä, joka tuntuu lievästi sanottuna tekopyhältä ja kyseenalaisille arvoille rakentuneelta.

Glamourin alta paljastuu kuitenkin pian synkempiä sävyjä. Elokuvan alussa päähenkilö Jep Gambardella juhlii 65-vuotissyntymäpäiväjuhliaan, joiden jälkeen hän havahtuu oman elämänsä tyhjyyteen. ”La Dolce Vita” ei täytä enää odotuksiaan. Jäljelle jää yksinäisyys.

Samanlaista tematiikkaa tarjoilee chileläisen Sebastián Lelion ”Gloria”. ”Gloriassa” tosin vanhemman ikäluokan vallankumoukselliseksi miellettävä käytös tuntuu olevan enemmän kiinni rajallisesta elämästä nauttimisesta kuin maineen ylläpitämisestä. Elokuva noudattaa tyypillisen rakkaustarinan kaavaa. Sen keskiössä on keski-ikäinen, eronnut naishenkilö nimeltä Gloria, joka tapaa uuden miehen. Suhde osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi. Vaikka revittelevää käytöstä on myös aikaisemmin havaittavissa, niin erityisesti ongelmien ilmaantuessa Gloria turvautuu suutuksissaan holtittomiin tekoihin.

Taustalla tarinassa vallitsee Chilen poliittinen lähihistoria. Glorian ja muiden samaan ikäluokkaan kuuluvien voisi todeta edustavan Chilen kadotettua sukupolvea, jonka nuoruutta varjosti olennaisesti kenraali Augusto Pinochetin sotilasjuntan vuonna 1973 johtama vallankaappaus. Elämää 70-luvulla varjostaneen poliittisen tilanteen vuoksi Glorian ikäluokka haluaa elää nyt sitä elämää, mihin heille ei annettu nuoruudessa mahdollisuutta.

Poliittisia sävyjä pastellimaailmassa

Poliittista taustatarinaa tarjoilee myös Wes Andersonin ”The Grand Budapest Hotel”. Andersonin visuaalisessa ilmeessä vallitsevien pastellisävyjen alla piilee erittäin synkkiä viittauksia Euroopan lähihistoriaan.

Elokuvan tarina sijoittuu kuvitteelliseen valtioon, joka toimii eräänlaisena sekoituksena Itävaltaa, Unkaria ja Tšekkiä. Vaikka juoni keskittyy huomattavasti enemmän sekoitukseen elämäkertaa, rakkaustarinaa ja murhamysteeriä, niin taustalla vallitsee ensimmäisen maailmansodan läsnäolo, jossa ZZ-joukot, Andersonin oma vastine SS-joukoille, haalivat aina enemmän valtaa kertomuksen edetessä. Elokuvan aikana heitä vastustetaan ja pilkataan useampaan otteeseen, mutta loppupuolella kapina johtaa traagisiin seurauksiin.  Täten ”The Grand Budapest Hotellin” voisi todeta kytkeytyvän poliittiseen vallankumouksellisuuteen sekä sen mahdollisiin tuhoisiin seurauksiin juuri vallankumouksellisille.

Paluu todellisuuteen

Fiktiota olennaisempaa on kuitenkin todellisuus. Vallankumousten onnistuttua pysyttelemään viimeisen muutaman vuoden ajan aktiivisesti mediaotsikoissa on myös dokumenttimaailma herännyt käsittelemään niitä. Arabikeväästä tehtiin lyhyessä ajassa varsin ennätyksellinen määrä tulkintoja. Myöhemmin syttyivät vielä Syyrian ja Ukrainan kriisit, joista ensinnä mainittua myös viikon Docventures-jakso käsittelee. Kyseinen dokumentti vie katsojan poliittisen vallankumouksen etulinjaan, suorastaan harvinaisen lähelle kuolemaa ja kaaosta. Jatkuvasti synkkenevästä tilanteesta huolimatta taustalla vallitsee se yksi asia, jota jokainen vallankumous vielä tarvitsee – toivo.

-Karoliina Rajala, Kinokoplan hallituksen jäsen 2014

Kuvitus: Merja Suhonen

Klikkauksen päässä aktivismista

Tykkää ja jaa. Siinä someajan mikroaktivismin tärkeimmät työvälineet. Slacktivismiksi (Slacker + activism) tai kliktivismiksi haukuttu ”näennäisaktiivisuus” on saanut osakseen kovaa kritiikkiä. Ihmiset ostavat itselleen hyvän omatunnon tykkäämällä ja jakamalla, ja saattavat samalla luopua aidosta aktivismista, kuten lahjoittamisesta ja suorasta toiminnasta.

Onko asia kuitenkaan niin yksinkertainen? Minun mielestäni ei.

Oma aktiivisuudentasoni vaihtelee. Olen työskennellyt erilaisissa järjestöissä sekä vapaaehtoisena, että palkattuna. Olen ollut järjestöjen kuukausilahjoittaja ja tatuoinut käteeni (varsin näkyvälle paikalle) tasa-arvoista parisuhdelakia ajaneen Tahdon2013-kampanjan support-tatuoinnin. Mutta olen myös tykännyt ja jakanut.

Somessa laajasti tapahtuvaa slacktivismia on pidetty niin sanottuna nolla-aktivismina, koska sillä ei ole varsinaista suoraa vaikutusta asioihin. Toisaalta slacktivismi on nopea ja tehokas keino levittää tietoisuutta asioista. Samalla se antaa aktivoitumisen mahdollisuuden myös niille, jotka eivät syystä tai toisesta voi nousta barrikadeille.

Toki sanakirja määrittelee aktivismin edelleen suoran toiminnan politiikaksi, mutta löytyypä virallisesta määritelmästä myös venäläistämisen vastustamista ja Suomen itsenäistämisen vaatimista. Ehkä olisi aika määritellä käsite uusiksi. Voisimme puhua mikroaktivismista, aktivismin kevyimmästä muodosta, jonka kynnys on matala.

Suomessa matalankynnyksen kliktivismi on saanut aikaan tulosta. Esimerkiksi Indiedays Blog Awards 2014 -juhlassa vuoden blogitekona palkitun MAMI GOGO -blogin Mintun A Beautiful Body Project -blogihaaste olisi tuskin koskaan yltänyt saamaansa näkyvyyteen ilman jakamista ja tykkäämistä. Vaikka vallitsevia kauneusihanteita ravistelevassa haasteessa varsinaisina aktivisteina toimivat ne sadat bloggaajat, jotka paljastivat vartalonsa luonnontilassa, myös blogien lukijoilla oli suuri rooli positiivisen viestin välittäjinä ja bloggaajien kannustajina.

On totta, ettei mikroaktivismi useimmiten konkretisoidu toiminnaksi, mutta se toimii viestinvälittäjänä. Ehkä jakaja onnistuu tavoittamaan jonkun, joka aktivoituu ja innostuu toimimaan. Klikkaamalla ei edelleenkään pelasteta henkiä, mutta saatetaan jakaa muille keinoja niiden pelastamiseksi. Hyvä somenäkyvyys voi luoda myös positiivisia paineita – tuoreimpana esimerkkinä ekopesuaineiden irtomyynnin kieltänyt Tukes. Suuren somekohun myötä Turvallisuus- ja kemikaalivirasto lupautui lopulta etsimään toisenlaista ratkaisua asiaan.

Tarvitsemme edelleen Sini Saarelan, Pussy Riotin ja Yes Menin kaltaisia aktivisteja – riskinottajia ja niitä, jotka omistavat elämänsä paremman tulevaisuuden puolesta. Siinä samalla voimme kuitenkin antaa kaikkien aktivismin kukkasten kukkia.

Matalan kynnyksen mikroaktivismia jokainen voi kokeilla seuraavan kahdeksan viikon aikana ottamalla osaa Docventures goes Turun somehaasteisiin. Haasteet perustuvat Docventures-dokumenttien teemoihin. Ensimmäisenä voit haastaa itsesi katsomaan kaikki Docventuresin dokkarit hyvässä seurassa!

- Frida Maria Pessi
kirjoittaja on kulttuurituottaja, mediatutkija ja entinen järjestötyöntekijä

Docventures 2014 - syksyn teemat ja elokuvat

Tässä ne nyt sitten olisivat! Nimittäin Docventures-iltojen teemat ja esitettävät dokumentit. Kyseiset informaatiot voit stalkata alempaa. Tämän myötä myös Docventures goes Turku alkaa keskiviikosta lähtien kantamaan ahkerammin aktivointikorsia kekoon. Tiedossa kirjoituksia, haasteita ja ohjelmaa paikan päällä. Muistakaa siis Bar Kuka keskiviikkoisin klo 20 eteenpäin.

3.9. Aktivismi
The Yes Men Fix The World (2009)

10.9. Vallankumous
The Return to Homs (2013)

17.9. Vapaus
RiP: A Remix Manifesto (2009)

24.9. Totuus
Sotakuvaaja (2001)

1.10. Korruptio
The Ambassador (2011)

8.10. Tekopyhyys
American - The Bill Hicks Story (2009)

15.10. Suomalaisuus
Perkele! Kuvia Suomesta (1971)

22.10. Sankaruus
Man On Wire (2008)

Miksi Docventures goes Turku?

Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin ohjelmakonsepti Docventures oli viime syksyn megamenestys. Ohjelmassa näytettiin toinen toistaan kovempia laatudokkareita, ja dokkarien teemojen ympärillä käytiin keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin suorassa lähetyksessä. Ohjelman pyrkimyksenä oli palauttaa television katsomiseen yhteisöllisyyttä, joka nykypäivänä usein katoaa internetin ohjelmapalvelujen syövereihin. Tässä missiossaan Docventures todella onnistui, eikä ole mikään ihme, että tämä yleisön suosikki ja palkintopöytien putsaaja nähdään myös tänä syksynä Ylen keskiviikkoilloissa.

Toinen tuotantokausi lähtee käyntiin entistä suuremmalla volyymilla. Alueelliset dokkarikerhot ja kisakatsomot valtaavat Suomen syyskuun kolmannesta päivästä lähtien. Turun kisakatsomot järjestetään tunnelmallisessa Bar Kukassa. Luvassa on dokumenttien lisäksi myös muuta ohjelmaa viikkohaasteista musiikkiin ja visailuista performansseihin.

Docventuresin ensimmäisellä kaudella nähtiin, miten Riku ja Tunna pyrkivät luomaan omassa päämajassaan kodikasta ”perhetunnelmaa”. Illan aikana syötiin iltapala ja luettiin katsojille iltasatu. Iltapalana saattoi olla absinttia eikä iltasadussakaan prinsessa Ruusunen vieraillut, mutta tunnelma oli kohdillaan. Kuten Rikun ja Tunnan päämajassakin, tavoitteemme Bar Kukan kisakatsomoiden suhteen on loppujen lopuksi melko yksinkertainen. Katsotaan dokkareita yhdessä, keskustellaan tärkeistä aiheista samalla nauttien rennosta tunnelmasta, oheisohjelmasta ja muiden ihmisten seurasta.

Palataan siis 1960-luvun iltanuotion äärelle, mutta modernein ottein. Vaikka me Docventures goes Turku -kisastudioiden järjestäjät haluammekin tuoda porukan yhteen hyvin kirjaimellisella tavalla, on kollektiivisuuden tunne ja aktiivisuus myös sosiaalisessa mediassa yksi tavoitteistamme. Yhdessäolo somessa on helppoa ja toivommekin, että osallistutte aktiivisesti tuleviin Facebookissa ja Twitterissä jaettaviin haasteisiin. Haasteiden lisäksi kaikki aktiivisuus, osallistuminen ja yhdessä fiilistely on enemmän kuin tervetullutta. Docventures on meidän yhteinen ilmiömme.

Kokoontukaamme siis sankoin joukoin kolmas syyskuuta lähtien Bar Kukaan ja näytetään, ettei jääkiekko ole ainoa asia, joka saa Suomessa ihmiset kerääntymään yhteen ja villiintymään!

- Katja Mikkola, Docventures goes Turku -kisakatsomon projektikoordinaattori