Kykeneekö vain ihminen tuntemaan myötätuntoa?

Monessa myötätunnon määritelmässä puhutaan inhimillisyydestä ja siitä, miten myötätunto on vain ihmisen ominaisuus. Onko mahdollista, että ihminen on ainoa olento, joka tuntee myötätuntoa ja miten se voidaan todistaa? Vai onko kyse vain siitä, että ihminen haluaa itsepintaisesti löytää jonkin ominaisuuden, mikä tekisi ihmisestä erityisen tai niin sanotusti korkeamman olennon?

Sympatiaa pidetään usein myötätunnon synonyyminä – toisen tunne koetaan yhdessä, tavallaan myös omana tunteena. Monesti ajatellaan, että sympatia vaatii jonkinlaisen omakohtaisen kokemuksen siitä, mitä sympatian kohde tuntee ja kokee. Vastaavasti empatialla tarkoitetaan tavallisesti kykyä eläytyä toisen tunteeseen. Empatia ei siis vaadi omakohtaista kokemusta, vaan herkkyyttä toisen tunnetilojen tunnistamiseen.

Peilisolut peilaavat havainotoja

Myötätunnon neurologisia mekanismeja on pyritty hahmottamaan, mutta tutkimuskohde on monimutkaisuudessaan haastava. Melko uusi löytö ovat niin sanotut peilineuronit eli peilisolut. Jos ihminen näkee toisen tekevän jotain, peilisolut aktivoivat aivoissa samoja alueita, jotka aktivoituisivat, kun ihminen itse tekee vastaavaa asiaa.

Kun ihminen esimerkiksi näkee toisen ihmisen kasvonilmeen, aktivoituu peilisoluja, jotka rajusti yksinkertaistettuna ikään kuin peilaavat havaitun ilmeen omaksi kokemukseksi. Oletettavasti myös toisen ilmeistä ja eleistä havaitut tunteet voivat aiheuttaa vastaavan tunnereaktion toisessa ihmisessä. Tietysti jotkut ihmiset ovat herkempiä aistimaan tai kanssatuntemaan toisten tunnetiloja tai eläytymään niihin. Miksei eläimellä voisi olla vastaavia eritasoisia mekanismeja?

Ihmisen lisäksi myös joillain apinoilla on osoitettu olevan peilisoluja, jotka reagoivat muun motorisen toiminnan lisäksi myös kasvonilmeisiin ja tunneilmauksiin. Peilisolut ovat kohtalaisen uusi löytö, ja tutkimus on vielä alussa. Ja jos oletetaan, että ihminen on kehittynyt evoluution kautta, ainakin minusta olisi melko erikoinen ajatus, ettei muista elävistä olennoista löytyisi vastaavaa ominaisuutta – edes hieman vähemmän kehittyneenä.

Varsinkin eläimillä, joiden elämä, hyvinvointi ja selviytyminen perustuvat tiiviiseen sosiaaliseen yhteisöön, lauman jäsenen tunnetilojen ymmärtäminen on hyvin olennaista. On olennaista tietää, onko jokin hätänä tai jos on syytä olla iloinen. Laumassa toimiminen vaatii yhteistoimintaa, joten sosiaalisia suhteita on ylläpidettävä. Tietysti toisille eläimille yksilöiden väliset suhteet ovat tärkeämpiä kuin toisille, ehkä silloin on myös tärkeää tuntea myötätuntoa.

Huolenpitoa ja sosiaalisia rituaaleja

Esimerkiksi norsuilla on hyvin monimutkaisia rituaaleja lauman keskuudessa. Kun lauman jäsen kuolee, ne surevat jäsentä yhdessä ja lohduttavat toisiaan. On jopa havaittu, että norsut ikään kuin hautaavat kuolleen lauman jäsenen tuoden lehtiä ja muuta vastaavaa sen päälle. Ehkä tunteita ja myötätuntoa ei osoiteta kasvonilmeillä, kuten ihmisillä on pääasiassa tapana, mutta tietynlaiset eleet, kosketukset ja äänet ajavat saman asian.

Luonnollisesti myös monilla apinoilla on jonkintasoinen kyky kokea myötätuntoa. Esimerkiksi gorillojen on huomattu pitävän huolta heikommista lauman jäsenistä, vaikka siitä ei ole laumalle näkyvää konkreettista hyötyä. Eräs lauma hankki ravintonsa korkealta puusta, mutta yksi lauman jäsen oli vahingoittunut niin, ettei kyennyt kiipeämään. Huomattiin, että muut pudottelivat rammalle gorillalle tarkoituksenmukaisesti ruokaa puista.

Gorillojen huolehtivaisuudesta tulee aina mieleen, Chicagossa vuonna 1996 gorilla-aitaukseen pudonnut lapsi. Biti Jua -niminen kahdeksanvuotias naarasgorilla otti lapsen syliinsä ja kantoi hänet turvallisesti gorilla-aitauksen ovelle, jotta eläintarhan henkilökunta sai pelastettua pojan. Samalla Biti Jua suojeli lasta aggressiiviselta urosgorillalta, joka olisi saattanut vaikka tappaa lapsen. Miksi gorilla olisi tehnyt sen, jos se ei kokisi myötätuntoa – ainakin empatiaa, jos ei sympatiaa?

Myös ihmisen pitäisi kyetä huolenpitoon

Tietysti myös jokainen koiraihminen haluaa ainakin ajatella, että koira tuntee myötätuntoa. Itse olen törmännyt koiriin, jotka esimerkiksi tulevat selvästi lohduttamaan, kun ihminen on allapäin tai vaikka kipeä. Siitä ei kukaan voi olla varma, onko kyse myötätunnosta vai jostain muusta, mutta ainakin koira tunnistaa monenlaisia tunnetiloja muiden koirien lisäksi myös ihmisessä. Käsittääkseni toisen tunnetilan tunnistaminen on myötätunnon edellytys ja lähtökohta, joten tuntuisi siltä, että ainakin perusta myötätunnolle on olemassa ihmisen lisäksi myös monenlaisilla eläimillä.

Tämä pohdinta saattaa vaikuttaa asiaan vihkiytyneelle jokseenkin pseudotieteelliseltä keittiösosiaalievoluutioneuropsykologialta, mutta tarkoitus ei ole päästä tieteelliseen tarkkuuteen. Tärkeintä on herättää miettimään, että jos gorillat ja koirat osaavat huolehtia heikommista lajitovereistaan ja jopa toisen lajin edustajista, myös ihmisen pitäisi kyetä siihen. Vaikka joku ei ole taloudellisesti tuottava, hän voi silti olla tärkeä osa yhteisöä ja hänestä pitää pitää huolta. Heikompiosaisista huolehtimistahan pidetään yleensä inhimillisyyden perustana.

Pystyivät eläimet kokemaan myötätuntoa tai eivät, olisiko ihmisen edelleen tarpeen pohtia kanssaihmisiä kohtaan tunnetun myötätunnon lisäksi myös eläimiä kohtaan tunnettua myötätuntoa? Erityisesti, jos tilanne tosiaan olisi se, että ihminen on ainoa olento, joka kykenee myötätuntoon, ihmisen pitäisi myös osoittaa ”ylempivertaisuutensa” käytöksellään ja kohdella jokaista elävää olentoa, kuten toivoisi itseään kohdeltavan. Jos kykenee asettumaan toisen (ihmisen tai eläimen) asemaan, on vaikea ymmärtää, miten toista voi vahingoittaa.

Kalle-Pekka Nikander

Muistathan myös kauden viimeisen dokumenttikatsomon talvivarustekeräyksen. Ota mukaan pipo, kaulaliina tai hanskapari, jota et enää tarvitse ja lahjoita se eteenpäin!

Red Army: kuinka nähdä jääkiekon pintaa syvemmälle

Docventuresin urheiluilta on jo takana. Mutta minkälaisia tuntemuksia on mahtanut jäädä mieleen dokumentin Red Army nähneillä? Gabe Polskyn ohjaama henkilökuva raapaisi pintaa niin jääkiekon historiallisesta, poliittisesta kuin ideologisestakin merkityksestä. Mutta dokumentin takaa löytyi ainakin some-keskusteluiden perusteella yllättäviä tunteita, joita katsojat eivät odottaneet.

Monet kertoivat yllättyneensä jääkiekkoteeman takaa löytyneestä syvyydestä. Jos pohjalla olikin odotuksena vain kahlata läpi urheiluhuuman hehkutusta suurissa sfääreissä ja nähdä tuttuun DocVentures-tyyliin jälleen yksi tarina lisää diktatuurista, saattoivat stereotypiat musertua aika yllättävällä tavalla. Meille avatut henkilöhahmot olivatkin lopulta yllättävän inhimillisiä ja hauraita, vaikkakin myös suuria tähtiä omalla alallaan.

Kuin pelinappuloita shakkilaudalla

Dokumentin päähenkilö ”Slava” Fetisov ei toki ole mitenkään erityisen epäpoliittinen hahmo, vaan lopulta yllättävänkin tärkeä osa koko dokumentin suurta propagandistista arvoa. Riisuttaessa tämä punakoneen yksi tärkeimmistä moottoreista ihmiskohtalon muotoon paljastuu kuitenkin sekä maalleen uskollinen mutta myös maansa riistämä mies. Tarina Fetisovin voittokulusta ei löydä tärkeitä välietappeja suurimmista urheilullisista saavutuksista, vaan pohjalla velloo jatkuva vapautta kaipaavan ihmisen tragedia.

Polskyn esiin nostama ns. ”Miracle on Ice”-häviö vuonna 1980 oli oiva ikkuna, jonka läpi katsoa melkein huomaamatta kivikasvoisen miehen pintaa syvemmälle. Tuohon tappioon rinnastettuna kukin voi arvioida itse, kumpi oikeasti on tärkeämpää - yksi pelattu ottelu tai se tosiasia, että neuvostoliittolainen pelaaja tuskin pääsi perheensä luokse öisin nukkumaan tuon pelatun ottelun jälkeen, tuloksesta viis! Kun ihminen, joka pahimmillaan saa kantaa urheilusaavutuksillaan kokonaisen imperiumin ideologisen taakkaa niskassaan, ei saa oikeutta jättää treenejä väliin nähdäkseen kuolevaa isäänsä, on vaakakuppi aika pahasti kallellaan. Valitettavasti jääkiekko ei ollut USSR:n aikaan vain jääkiekkoa.

Mikäli vain osaa kirjaston hyllyiltä etsiä, löytää varmasti monenlaista monipuolista opusta jääkiekon merkityksestä toisen maailmansodan jälkeisessä yhteiskunnassa. Riippumatta siitä, missä päin maapalloa kukin kansa on asunut, matkalla kohti nykyistä zambonin kiillottamaa, huumoriurkujen säestävää otteluspektaakkelia on tarvottu monenlaisissa arkisissa soissa, aivan kuten yhteiskunnan muutkin osa-alueet ovat kehittyneet nykyaikaan siirryttäessä. Useimmiten selkein vedenjakaja tällaisissa kertomuksissa kulkee Stettinista Triesteen eli tuttavallisemmin rautaesiripun mukaisesti.

Jos esimerkiksi haluat mennä pintaa syvemmälle Red Armyn tarinassa ja tutustua sen muihin hahmoihin, suosittelen Dokkari-iltana haastatellun Markku Jokisipilän kirjaa tai monesta kirjastosta löytyvää Igor Larionovin elämänkertaa, jonka hän kirjoitti juuri esiripun takaa vapauduttuaan. Nämä tarinat on luotu selkeästi dokumentoidun, kylmän sodan mukaisesti kehittyvän trillerin ympärille, aikana jolloin itä ja länsi taistelivat suurten panosten kansainvälisissä otteluissa, ja lopussa kaunis kiitos 1990-luvulla saapuneelle yksinapaiselle, NHL:n dominoivan kaupalliselle kiekkoviihteelle. Tuo aikakausi onkin meille jo paljon helpompi käsiteltävä jääkiekon muoto, jota esimerkiksi kasarin lapset ovat tottuneet katsomaan ja johon tähän päivään asti olemme tottuneet. SM-liiga, NHL, KHL, maailmanmestaruuskisat ja olympialaiset ovat joskus harvoin poliittisia tapahtumia mutta usein paljon kevyempää viihdettä. Elämälle lisämaustetta antava viihteen muoto.

Pelipaidan alla sykkii aina ihmissydän

Monille jääkiekko onkin merkinnyt lapsuudesta asti juuri Mika Saukkosen ja Timo Jutilan oransseja takkeja, Teemu Selänteen taiteiltuja julisteita ja Teksti-TV:n sivua 235. Näitä muistoja myös me turkulaiset urheiludiggarit verestimme ”kisakatsomossamme” eri aikakausilta. Missä televisio, siellä muistelo siitä, missä kukin oli silloin, kun sattui jotain äärimmäisen hienoa ja mahtavaa. Oli vuosi sitten 1995 tai 2011, on suurimpiin ”urheiluhetkiimme” kytkeytynyt suuria muistoja ja merkityksiä. Olemme tottuneet antamaan myöden suurille tunteille pintapuolisesti rajun lajin tuoksinnassa, ja ne jotka eivät voi tähän tapaan samaistua, saavatkin usein ihmetellä, miksi iso mies itkee niin vuolaasti hävityn tai voitetun mitalipelin jälkeen. Siksi ei olekaan varsinaisesti ihme, että Red Army sai monet näkemään pelitilastojen ja voittoseremonioiden taakse kätkeytyneet ihmiset myös poliittisessa kehyksessä.

Valmentajaguru Tarasov halusi luoda venäläisestä jääkiekosta suurten taidelajien metaforaa. Järkälemäinen laituri Vladimir Krutov taas on surullisen osuva esimerkki siitä, mitä suunnitelmatalouden kahleista siirtyminen vapaaseen demokratiaan voi tehdä siihen tottumattomalle. Ne lukuisat merkittävät neuvostolätkän persoonat, joita yhden dokumentin draaman kaari ei tarpeeksi keskeisesti pysynyt käsittelemään - Professori Larionov, usein unohdettu Helmut Balderis, hämmentävän keskeinen urheiluvaikuttaja Vasily Stalin, neuvostokoneiston palvelija Kasatonov ja koko legendaarinen Mihailov-Petrov-Harlamov-ketju - kutsuvat kaikki asiasta innostuneet tutustumaan jääkiekon ihmeelliseen maailmaan vapaalla tyylillä.

Emmekä ole edes sanallakaan maininneet tarinoita rapakon takaa. Siellä niitä persoonia vasta piisasikin. Mutta Harold Ballardista ja Phil Espositosta joskus vähän myöhemmin. Sitä odotellessa.. google sauhuamaan ja youtube pyörimään!

Tatu Virta

Joukkueurheilun merkitys

Keskiviikkona 21.10.2015 Turun DocVentures-kerho kokoontuu taas Dynamon lauteille keskittymään Docventures-dokumenttiin. Tällä kertaa aiheena on urheilu. Dokkarina esitetään Yhdysvaltalaisen Gabriel Polskyn ohjaama dokumenttielokuva "Red Army" (2014) joka esittelee Neuvostoliiton legendaarisen punakoneen sekä sen murroksen Vjatšeslav Fetisovin hahmon kautta.

Russian Five -nimellä tunnetun viisikon ensimmäisen version johtaja "Slava" Fetisovin ura piirretään dokumentissa tunteikkaasti ja dramaattisesti. Dokumentti käy läpi Fetisovin uraa ja siinä sivussa Neuvostoliiton historiaa vauhdikkaasti, mutta tunteiden ja haastateltavien ilmeiden kannalta maltillisesti.

Tarina alkaa Fetisovin lapsuudesta ja pyrkimisestä maan kiekkosysteemin sisään. Sen jälkeen kuvataan Punakoneen hyvät ja huonot puolet, kunnes siirrytään murrokseen ja aikaan NHL:ssä.

Uskoisin että tämän dokkarin näkeminen kuuluu jokaisen urheilusta kiinnostuneen naisen ja miehen dokkarilistaan. Allekirjoittaneella jääkiekko on aika tuntematon alue, MM-kisoja tulee katsottua lähinnä ison hypetyksen takia, ja onhan ne kisat hyvä syy pakoilla velvollisuuksia lähipubiin ja siinä sivussa nauttia muutama ”neuvoa antava”. Urheilu itsessään on lähellä sydäntä ja takana onkin vahva joukkueurheiluhistoria lentopallon parissa. 

Nuorena aloitettu joukkueurheilu osana kasvatusta?

Oma lentopallourani alkoi jo ala-asteella ja sille tielle jäätiin 6 vuodeksi – oppimaan itsestään ja muista valtavasti. Olenkin näin jälkikäteen, lajin ja joukkueurheilun jättäneenä, pohtinut miten iso vaikutus intensiivisellä harrastamisella on ollut omaan kehitykseen ja siihen, miten se minua mahdollisesti ihmisenä muokkasi.

Joukkueemme siirryttyä pelaamaan liigapeleihin, oli tosi kyseessä. Harjoituksia vähintään 4 kertaa viikossa ja pelejä viikonloppuisin. Omasta joukkueesta tuli kuin toinen perhe. Yhteinen päämäärä oli voittaa ja tulla sarjan parhaaksi. Tuollaisten tavoitteiden asettaminen poisti ainakin minulta muut normaalit 13–16-vuotiaan nuoren paineet.

Noihin aikoihin en kokenut ulkonäköpaineita, tärkeintä oli vain olla hyvässä pelikunnossa. En kokenut tarvetta olla mukana juhlimassa muiden nuorten tavoin viikonloppuisin, keskityin tuleviin peleihin ja nukuin hyvin. En myöskään kokenut turhautumisen tunnetta tekemättömyydestä, arki-illat menivät koulun liikuntasalissa palloa lyöden.

Olen pelkästään kiitollinen, että siihen aikaan Paimiossa pyöri aktiivinen joukkue, jossa sai pelata ja käyttää omaa aikaansa niin paljon kuin huvitti. Koen että nuo ajat olivat vahvasti kasvattamassa minua sellaiseksi kuin nyt olen. Sellainen tietynlainen kannustaminen ja pettymysten kokeminen vahvistaa nuorta ihmistä ja samalla isojen onnistumisten saavuttaminen omalla panostuksella antaa itsevarmuutta ja kasvattaa luonnetta. Tosin näidenkin asioiden käsittelemisessä avainasemassa on taitava ja hyvä valmentaja.

”Entäs ne huonot puolet?”

Huonoja puolia on loppujen lopuksi melko vähän. Satunnaiset kahnaukset joukkueen sisällä ja teini-iän omat ongelmat yhdistettynä isojen tavoitteiden saavuttamiseen, tuovat vain hyvää pientä maustetta ja haastetta harrastamiseen. Toki oli hetkiä jolloin teki mieli heittää oma lentopalloilijan ”ura” roskikseen huonojen harjoitusten tai oman riittämättömyyden tunteen takia.

Joukkueurheilussa negatiivisten asioiden käsittely on aika paljon itsestä kiinni. Oma asennoituminen on avainasemassa joukkueurheilussa. On pakko olla samalla viivalla joukkuetovereiden kanssa ja puhaltaa yhteen hiileen. Sooloilu ei johda mihinkään ja syrjäytynyttä toveria ei kukaan kotiovelta tule hakemaan. Tietynlainen kuri ja joukkueen kesken luodut säännöt asettavat rajoja ja niiden noudattaminen, sekä rikkominen, opettavat taas lisää.

”No siis pitäiskö harrastaa yksin vai yhdessä?”

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että ehdottomasti yhdessä silloin kun omat aikataulut ja elämä mahdollistavat siihen panostamisen. Näin vanhemmiten ymmärtää, kuinka paljon aikaa joukkueessa harrastamiseen saa kulumaan. Toisaalta ymmärtää myös, kuinka paljon kannustavampaa ja motivoivampaa yhdessä pelaaminen on. Joukkueurheilu vaatii tietynlaisen luonteen, oma mielipide on tärkeä, mutta myös muita on kuunneltava.

Yhteenvetona voisin todeta, että joukkueurheilu on hyvä koulu jokaiselle, joka siihen vähänkin pystyy luonteensa puolesta. Tiimipelaaminen on avainasemassa nykytyöyhteisöissäkin – mikäpä sen parempi koulutus siihen kuin joukkueurheilu.

Keskiviikon dokkari kertoo varmasti vielä syvemmin joukkuepelaamisen kiemuroista ja sitä, miten isot päättäjät tuovat oman lisänsä joukkuepelaamiseen. Ja vieläpä Neuvostoliitossa… Niille vesille kannattaa sukeltaa keskiviikkona klo 20 Dynamossa. Tervetuloa!

Kata Tuominen

Ja niin minä tuomitsen sinut

Viime keskiviikkona Docventuresissa puhuttiin oikeudesta. Onko oikeus kaikille sama? Tämä kysymys leijui ilmassa, kun televisiossa näytettiin dokumentti Tales of the Grim Sleeper.

Dokumentissa esiintyvää yhdysvaltalaista Lonnie Franklinia epäillään ainakin kymmenen naisen murhasta vuosien 1985-2007 välillä. Franklin on ollut tutkintavankeudessa neljä vuotta. Tapaus on vieläkin ratkaisematta. Franklin kiistää murhat.

Dokumentti on koostettu Franklinin asuinalueen South Centralin asukkaiden haastatteluista. South Central on tummaihoisten ihmisten lähiö. Yhdysvaltain poliisi on suhtautunut dokumenttiin nihkeästi. Miksikö? Mustat sarjamurhia vastaan -järjestön mielestä poliisi suhtautui kyseisiin sarjamurhia välinpitämättömästi. Järjestön mukaan tapauksista ei tiedotettu vuosien varrella. Murhatut naiset olivat mustia. Crack-huume levisi Yhdysvaltojen kaduille. Haastateltavien mielestä poliisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Kun tapaus levisi ihmisten tietoisuuteen poliisin alkaessa lopulta tutkimaan murhia intensiivisesti, ihmeteltiin poliisissa, miksi ihmiset suhtautuivat murhiin niin "tohkeissaan". Järjestöstä kerrotaan, että poliisi oli vastannut heille: "mutta se mieshän tappaa vain huoria." Ehkä tämä seikka valaisee dokumentin herättämää kysymystä rasismista.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Nyt on kuitenkin aika pohtia oikeutta Suomessa. Ennen dokumenttia Bar Kukaan oli pystytetty oikeussali. Katsojat saivat toimia valamiehistönä, ja kuulemani mukaan valamiehistö oli ankara, verrattuna oikeuden antamiin tuomioihin rikoksista. (Kyllä, käytin sanoja "kuulemani mukaan", sillä tein melko anteeksiantamattoman rikoksen katsoessani dokumentin Bar Kukan sijasta kotisohvalta. Antakaa anteeksi, syynä flunssa.)

Viime aikoina somessa ja nettipalstoilla on keskusteltu (ja "keskusteltu") rikostuomioista Suomessa. Erityisen kiivasta viestintä on ollut raiskaus- ja henkirikostuomioista.

YLE:n verkkosivuilta löytyy viiden kysymyksen testi, jossa voi itse hypätä tuomarin saappaisiin. Testin kysymyksissä on esitetty tapauksia, joihin pystyy asettamaan tuomion nollasta kuukaudesta useampaan vuoteen, rikoksesta riippuen.

Ensimmäinen tapaus on raskaana olevan naisen raiskaus julkisella paikalla. Tapauksessa raiskaaja lyö naista kasvoihin ja vääntää niskasta. Naisen kylkiluu murtuu. Lisäksi raiskaaja anastaa naisen puhelimen, rahaa sekä arvoesineitä. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni. Väännän osoittimen kuuden vuoden kohdalle. Riittääkö sekään? Kuuden vuoden rangaistusasteikko osoittaa törkeää raiskausta (2-10 vuotta).

Olen väärässä. Totaalisesti. Oikeuden tuomio raiskauksesta ja varkaudesta on testin mukaan 1 vuotta ja 8 kuukautta. Perusteluissa lukee, että naisen valitettua tapauksesta, hovioikeus korotti naiselle maksettavan vahingonkorvauksen summaa. Oikeuden mukaan naisen saamat vammat eivät kuitenkaan olleet vaikeita, eikä tekotapa ollut nöyryyttävä. Mikä sitten on nöyryyttävää?

Viime maaliskuussa mediakohun nostattanut Tapanilan raiskaus puhutti suomalaisia ja herätti kysymyksen raiskaustuomioiden epäoikeudenmukaisuudesta. Tapauksessa osallisia olivat nainen sekä viisi nuorta miestä. Helsingin käräjäoikeus vapautti kaksi miehistä ja langetti kolmelle ehdolliset vankeusrangaistukset. Kaikki kolme rangaistusta vaihtelivat vuoden sekä vuoden ja neljän kuukauden välillä. Tuomiot tulivat siis "perusmuotoisen raiskauksesta". Syyttäjä vaati rangaistusta törkeästä raiskauksesta, mutta oikeus ei pitänyt tekotapaa erityisen nöyryyttävänä. Nöyryyttävyyden perusteet arvioi tuomari.

Jeremias Kontio juontaa DGT:n oikeusituntoa, Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Myöhemmin testissä pääsee tuomaroimaan henkirikosta. Autoilija ajaa 1,45 promillen humalassa suojatietä ylittäneen henkilön yli. Henkilö kuolee. Promillemäärä täyttää törkeän rattijuopumuksen kriteerit. Autoilijalla on lisäksi aiempaa rikostaustaa. Tuijotan rangaistusasteikkoja. Todistajan mukaan autoilija on ajanut ylinopeutta.

Viime kevättalven A2 Tuomioillassa ääneen pääsi henkirikosuhrin äiti. Uhrin vanhempi ei meinannut uskoa todeksi, kun autoilija tuomittiin vain vuoden ja kahdeksan kuukauden tuomioon. Maksimirangaistus tapauksesta voi olla kuusi vuotta.

Testissä saa puntaroida myös talousrikollisuutta. Henkilöstövuokrausyritykset ovat kiertäneet veroja suunnitelmallisesti useamman vuoden ajan. Rikoksen vahingoksi muodostui kolme miljoonaa euroa. Talousrikoksen arvottaminen muodostuu minulle hankalaksi. Käytän hyväkseni testin rangaistusasteikkoa ja väännän osoittimen neljään vuoteen, joka täyttää törkeän veropetoksen ja kirjanpitorikoksen sekä törkeän velallisen epärehellisyyden merkit.

Päätekijälle tuomioksi napsahtaa 6 vuotta ja 6 kuukautta, sillä toiminta on ollut suunnitelmallista ja sillä on tavoiteltu taloudellista hyötyä. En suinkaan halua tyrmätä oikeuden tuomiota edellistapauksen talousrikollisuudesta. Mielestäni tuomio on sangen perusteellinen. Sen sijaan herää kysymys, missä menee se raja, joka eri rikosten välille piirretään?

Nettikeskusteluja seuranneena nimenomaan yksilöön kohdistuvia rikoksia pidetään törkeinä. Ihmiset suhtautuvat raiskaukseen hyvin jyrkästi. Silti raiskaustuomiot tuntuvat sangen lyhyitä. Onko oikeuslaitos pudonnut kehityksen kelkasta? Pitäisikö lainsäädäntöä hioa?

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Mielestäni rikostuomiota tulisi kehittää nykyaikaisemmaksi, tai ainakin määritellä uudestaan. Tämä tulee esiin erityisesti raiskaustapausten nöyryyttävyysaspektissa. Tuomari päättää, täyttääkö teko nöyryyttävyyden merkit. Mitä jää uhrille käteen? Vahingonkorvausrahat ja elinikäinen trauma.

Kevättalven A2 Tuomioillassa käytiin läpi samaisen testin tuloksia, mitä itse olen tekemässä. Tuloksista ilmenee, että kansa antaisi eri rikoslajikkeista aivan eri tuomioita kuin tuomioistuin. Raiskauksesta oikeuden tuomio on vuosi ja kahdeksan kuukautta, kansan tuomio seitsemän ja puoli vuotta. Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kansa vaati tekijälle yhdeksän vuoden tuomiota, mutta oikeuden päätös oli kolme vuotta ja kuukausi. Veropetos oli ainoa, josta testintekijöiden keskimääräinen tuomio oli pienempi kuin oikeuden antama.

Pääsen testin loppuun ja saan kuulla olisiko minusta oikeussaliin. Tulokseksi saan ankaran tuomitsijan roolin. Antamani tuomiot ovat selvästi ankarampia, mitä tuomioistuin antaisi. Eipä siinä, tuomarin jakkaralle en olisikaan haikaillut. Silti mielenkiintoista lienee sekä omien että muiden testintekijöiden tulosten varjossa se, tuleeko rikosoikeus muuttumaan tulevaisuudessa? Suomessa - ja muuallakin maailmalla - yleinen mielipide vaatii usein ankarampia tuomioita mitä oikeus langettaa. Vaikkei lakeja säädetäkkään kansan virren mukaan, tulisi niitä silti uudistaa ilmapiirimuutoksen ja kehityksen seurauksena?

Lainaten uskonpuhdistajan ja oikeusoppineen Petri Olauksen laatimaa tuomarinohjetta 1530-luvulta: "Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan."

Oona Komonen

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Länsimainen oikeuskäsitys on humanisti ja seuraa Jeesuksen oppeja

Oikeus - meillä jokaisella on vahva mielipide siitä, mutta rakentaako kollektiivinen mielipide relevantin pohjan sille, mikä on oikeasti oikeudenmukaista. Yleinen mielipide sanoo kyllä, oikeustiede ei.

Oikeus perustuu käsityksiimme siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Melkein kuka tahansa pystyy tunnistamaan väärinteon, sekä perustelemaan miksi joku asia on väärin. Tilanne kuitenkin vaikeutuu silloin, kun pitäisi määrittää rangaistus. "Sivistyneiden" länsimaidenkin välillä on suuria eroja siinä, millaisista teoista jaamme minkälaisia rangaistuksia. Yhdysvalloissa syyllinen voi saada useiden satojen vuosien rangaistuksen, kun taas Suomessa samasta teosta voi vapautua jopa alle viiden vuoden tuomiolla.

Tämä blogautus käsittelee länsimaista oikeutta, sillä se on itselleni kaikista tutuin, ja arvopohja, jonka päälle se on rakennettu, on kaikista muista vaihtoehdoista eniten oman arvomaailmani kanssa yksissä.

 

Armo käy tuomion edelle

Länsimainen oikeus perustuu kristilliseen käsitykseen oikeudesta. Kristillinen käsitys ei ole Vanhan Testamentin käsitys kostosta tuomiona, vaan Uuden Testamentin käsitys armosta. Älkää ymmärtäkö väärin, en ole tippaakaan uskonnollinen, mutta käsitykset armosta ja anteeksiannosta tosiaan ovat kaksi käsitettä, jotka meidän kaikkien tulisi muistaa jakaessamme some-tuomioita.

Toinen peruspilari oikeudessa on hieman modernimpi käsitys yksilön oikeuksista. Sen nimi on vapaus ja siitä tuli isohko juttu tuossa muutama vuosisata takaperin valistuskirjailijoiden myötä. Monelle teistä käsitys vapaudesta on hieman vieras, mutta yksinkertaisesti sen voisi ilmaista näin: vapaus tarkoittaa sitä, että voi tehdä mitä haluaa kunhan ei samalla riko toisen vastaavaa oikeutta. Lähtökohtaisesti yksilön suurin oikeus valtiossa on oikeus vapauteen. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio voi ainoastaan äärimmäisessä tapauksessa rikkoa tätä oikeutta. Uskokaa tai älkää, mutta oikeustieteen mukaan vankeustuomiota tulee välttää niin pitkälle kuin mahdollista.

Mikä sitten on vankeuden tehtävä yhteiskunnassa? Jo muinaiset kommunistit tiesivät, että ensin tulee löytää syyllinen ja sitten keksiä sopiva rangaistus. Rangaistuksien tehtävä ei ole sivistysvaltiossa antaa tyydytyksen tunnetta kärsivälle osapuolelle, vaan se on vain ja ainoastaan sanktio yhteiskunnan sääntöjä vastaan rikkomisesta. Vankilan tehtävä ei ole aiheuttaa rikollisille mahdollisimman suurta kärsimystä vaan yksinkertaisesti eristää nämä muusta yhteiskunnasta.

Lakeja on oltava, jotta tämä pohjoinen maapläntti nimeltä Suomi pysyisi kasassa. Lakia ei kuitenkaan tule tulkita niin, että uhrille tulisi mahdollisimman hyvä tai syylliselle tulisi mahdollisimman huono olla. Hyvä nyrkkisääntö oikeuden tuomioihin on se, että jos molemmat osapuolet eivät ole tyytyväisiä tuomioon, niin annettua tuomiota tulee pitää onnistuneena. 

Lukekaa niin maan perkeleesti

Rikokset ovat yleensä luonteeltaan sellaisia, että ne herättävät suuria tunteita. Osaksi tästä syystä asioiden menemisessä oikeuteen kestää niin pitkään, jotta osa tunteista ehtisi hieman laimeta. Sosiaalisessa mediassa me asetumme uhrin asemaan ja mietimme, mikä olisi sopiva tapa rangaista väärintekijää. Tässä vaiheessa usein primitiivisyys iskee esiin ja vaadimme silmää silmästä ja hammasta hampaasta - Hammurabin laki. Oikeus ei kuitenkaan ole kosto. Aina kun joku kysyy teiltä: "Entä jos sun lapses joutuis pedofiilin uhriks?", vastatkaa: "Entä jos sun lapses olis pedofiili?". Tämä antaa kysymykselle oikean perspektiivin.

Teille oman elämänne tuomareille ja vigilanteille vinkki elämään: lukekaa kirjoja niin paljon kuin pystytte. Kasvattakaa omaa näkemystänne ja oppikaa, että muutkin ihmiset ovat kykeneviä haaveilemaan, rakastamaan ja vihaamaan. Tajutkaa, että elämme täällä vain kerran ja antakaa kaikille mahdollisuus nauttia tästä elämästä.

Emme auta ketään sulkemalla häntä loppuelämäkseen vankilaan – tai älkää missään nimessä olko niin ylimielisiä, että kuvittelette pystyvänne perustelemaan kenenkään tappamista minkäänlaisen oikeustajun nimissä. Olkaa mieluummin mukana rakentamassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisillä olisi niin hyvä olla, että yhä harvempi ajautuu rikollisuuden piiriin.

Älkää pelkoanne ja umpimielisyyttänne olko ymmärtämättä mitä ihmisistä pahimpien päässä liikkuu, sillä ainoastaan ymmärtämällä voimme ehkäistä pahanteot. Mutta kaikista tärkeintä: Lukekaa niin maan perkeleesti, joku kaunis päivä kirjan suljettuanne ymmärrätte miksi.

Jeremias Kontio

Samaa tavaraa eri paketissa

Muinaiset ihmiset ymmärsivät aikaisessa vaiheessa heidän elämänsä olevan riippuvainen auringosta. Yli kymmenentuhatta vuotta vanhat luolamaalaukset osoittavat, että tuon ajan ihmiset ymmärsivät aurinkokuntamme ainoan tähden merkityksen heidän elämälleen. Joka aamu aurinko nousi tuoden valon, lämmön ja turvan. He myös ymmärsivät että ilman aurinkoa mikään ei kasvaisi maapallolla. Nämä asiat tekivät auringosta maailmanhistorian palvotuimman kohteen.

Seuraamalla päivisin auringon ja öisin tähtien liikkeitä taivaankannella ihmiset kykenivät kehittämään kalenterin joka perustui muutamiin vuotuisasti toistuviin tapahtumiin planeetallamme. Ajan myötä muodostettiin tähdistä kartta, josta muodostui meidän tuntemamme tähtikuviot.

Kun katsotaan historiassa palvottujen jumalien elämänkaaria, löydetään kaava joka toistuu. Syntynyt joulukuun 25. päivä neitsyestä, syntymän yhteydessä itäisellä taivaalla loisti kirkas tähti, toimi opettajana, 12 opetuslasta/seuraajaa, teki ihmeitä, ristiinnaulittiin, oli kuolleena kolme päivää jonka jälkeen nousi kuolleista jne.

Kuva:Saara-Miira Kokkonen

Astrologian lähteillä

Samoja elämänkokemuksia/ominaisuuksia kantavia profeettoja, pelastajia ja jumalia löytyy satoja eri aikakausilta ja eripuolilta maailmaa. Kyse ei voi olla sattumasta, kysymys kuuluukin miksi juuri nämä elämäntapahtumat valikoituivat palvomillemme hahmoille?

Vastaus löytyy pitkälti astrologiasta. Jeesuksen syntymätarinassa kirkas tähti (Sirius) loisti itäisellä taivaalla joulukuun 24. päivä asettuen linjaan Orionin kolmitähtisen kuvion kanssa.

Orionin kolmea tähteä kutsuttiin muinaisissa kulttuureissa nimellä ”kolme kuningasta”. Näiden neljän tähden (Sirius + Orion) muodostama linja osoittaa kohtaan josta aurinko nousee joulukuun 25. päivä. Öiselle taivaalle katsottuna todellakin näyttää siltä, että kolme kuningasta seuraa tähteä idässä jotta he löytävät auringon eli vapahtajan nousun/synnyn.

Aurinko kuolee ja syntyy uudestaan

Jeesuksen kuolematarinan yhteydet astrologiaan ja talvipäivänseisaukseen ovat myös mielenkiintoisia. Kesäpäivänseisauksen (juhannus) jälkeen aurinko aloittaa matkansa kohti etelää. Matka kestää joulukuun 21.–22. päivään asti jolloin aurinko on matalimmillaan. Tätä kestää kolme päivää, jonka jälkeen joulukuun 25. päivä aurinko liikahtaa yhden asteen kohti pohjoista ja näin ollen syntyy uudelleen.

Auringon kolmen päivän lepo tapahtuu eteläisellä taivaalla etelän risti (souhern cross, crux) -tähdistön alapuolella. Aurinko siis ”kuolee” ristillä ja on kuolleena kolme päivää, jonka jälkeen herää uudelleen henkiin tuoden kevään sateet, uuden sadon kylvämisen sekä pelastuksen lähemmäksi päivä päivältä.

On huomattava, että ylösnousemusta ei kuitenkaan juhlita ennen kevätpäiväntasausta eli pääsiäistä. Silloin valo virallisesti voittaa pimeyden kun päivän pituus on pitempi kuin yön ja kevään luontoa elvyttävät seuraukset todella alkavat näkyä ja tuntua.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Horus, Jeesus ja laintuojat

Jeesuksen syntymätarinan suurin yhteys pakanauskontoihin löytyy Egyptistä Luxorin temppelikaupungista jossa aurinkojumala Horuksen syntymätarina on identtinen Jeesuksen vastaavaan. Egyptin korkeakulttuurisen sivilisaation yhteydet kristinuskoon eivät jää tähän vaan yhtäläisyyksiä löytyy sadoittain. Ei siis ole kysymys sattumasta.

Muita yhtäläisyyksiä kristinuskon ja pakanauskontojen välillä ovat esimerkiksi vedenpaisumus ja Nooan arkki, josta löytyy satoja vastaavia kertomuksia muinaisesta maailmasta. Kuuluisin näistä on Gilgameshissä esiintyvä tarina suuresta tulvasta jonka Jumala langetti maan päälle rangaistuksena ihmisten synneistä.

Mooses laitettiin vauvana pieneen koriin jokea pitkin seilamaan välttyäkseen tapetuksi tulemiselta. Hänet pelasti kuningashuoneen jäsen ja Mooseksesta tuli myöhemmin prinssi. Yhtäläisyydet esim. Akkadian Sargoniin ovat merkittävät.

Mooses muistetaan kuitenkin parhaiten roolistaan 10 käskyn tuojana, jotka oli tarkoitettu ihmisten laiksi suoraan Jumalalta annettuna. Jumallallisen tahdon tuojana Mooseksen tarina on vain jatkumo pitkässä lain tuojien linjassa.

Intiassa Manou toi lait ihmisille, Kreikassa Minos välitti lait suoraan Zeukselta, Egyptissä lait antoi ihmisille Mises. Manou, Minos, Mises ja Mooses. Eri aikakaudet ja alueet, mutta nimet ja tarinat lähes identtiset.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Yhtenäisiä legendoja

Lista yhtäläisyyksistä kristinuskon sekä muinaisten pakanauskontojen välillä on pitkä. Kaste, kuolemanjälkeinen elämä, tuomiopäivä, neitseellinen syntymä, kuolema ja ylösnousemus, ristiinnaulitseminen, liiton arkki, ympärileikkaus, vapahtajat, suuri tulva, pääsiäinen, joulu ja moni muu ovat alun perin muinaisten pakanauskontojen tunnusmerkkejä, jotka juutalaiskristitty uskonto kopioi omaan käyttöönsä.

Syy tähän oli käytännöllinen. Vanhojen tunnettujen legendojen hyväksikäytön avulla oli helpompaa levittää uutta uskontoa uusiin paikkoihin lähes kaksituhatta vuotta sitten.

Olisi mielenkiintoista nähdä miten suomalaiset kristityt suhtautuisivat harjoittamaansa uskontoon, jos he tietäisivät missä kristinuskon juuret ovat.

Jarmo Nevalainen

Tutustukaa myös Lentävän spagettihirviön uskontoon Saara-Miira Kokkosen videolla:

Uskonasiat ovat haastavia

Uskonto puhuttaa ja ajatteluttaa. Näin alkuviikosta DGT-tiimin runosuoni on sykkinyt poikkeuksellisesti ja sen lopputuloksena syntyi illan teemaan johdatteleva haiku!

Mihin uskotkaan

oot sielukas olento

matkalla loppuun

Kuva ja haiku Frida Maria Pessi

"Ken ei ole tyytyväinen vähään, ei ole tyytyväinen mihinkään."

(Epikuros 341-270eaa.)

Keskiviikkoiltana Bar Kukassa oli tungosta. Ihmiset kokoontuivat valkokankaan eteen tuijottamaan Docventuresin dokumenttia aiheesta talous. The Forecaster -dokumentin pääosassa oli jo nuorena ensimmäisen miljoonansa tehnyt itseoppinut talousnero Martin Armstrong.

Dokumenttielokuvaa on sanottu liian yksipuoliseksi, sillä elokuvassa esiintyvät haastateltavat ovat Armstrongin lähipiirin ihmisiä. Lisäksi Armstrongin teoriaa on kyseenalaistettu - nytkö hänen ennustamansa taloudenmullistus alkaa?

Tapahtuipa mitä hyvänsä, suosittelen jokaista katsomaan kyseisen pätkän, ja pohtimaan aihetta tarkasti. Omalla kohdallani dokumentti vahvisti käsitystä siitä, että talous ja rahapolitiikka on valtavan sotkuista ja likaista puuhaa.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Talous synnyttää ihmisessä voimakkaita reaktioita. Se hallitsee poliittista keskustelua ja yhteiskunnan päätöksentekoa. Ihmisessä talous ja raha herättävät tunteita; niin huolta ja turvattomuutta, kateutta ja toivoa.

Olen opiskelija. Asun vuokra-asunnossa, tykkään valokuvata, pyöräilen ja luen kirjoja. Elän ihan tavallista elämää, johon olen tyytyväinen.

Opiskelijapiireissä kuulee usein fraasin: "Sitten kun tuet tulevat." Seuraavan kuun alkua odotetaan kuin kuuta nousevaa. Pitäisi ostaa uusia vaatteita, olisi mukava käydä kahviloissa, ja viimeisestä vierailusta vanhempien luokse on aikaa. Haaveilen ravintolassa syömisestä, mutta todellisuudessa keitän kuun viimeisinä päivinä makaronia. Kaveri kertoo ostaneensa uuden tietokoneen. Kateus nirhaisee minua. Olisipa minulla enemmän rahaa.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Elämme keskellä markkinataloutta, jossa raha pyörittää maailmaa. Ihmiset yrittävät haalia maallista mammonaa pystyäkseen tyydyttämään tarpeensa erilaisten palveluiden ja tuotteiden avulla. Uskotaan, että pääoma lisää ihmisen onnellisuutta ja hyvinvointia.

Jo antiikin ajalta asti on kritisoitu yltiöpäistä omaisuuden tavoittelua. Aristoteleen mukaan talous oli hyvä väline elämän toteuttamiselle, kunhan ihminen noudatti samalla kohtuullisuutta. Paheisiin lukeutui kitsaus ja ahneus.

Hyvinvoiva talous on maailmassa perusedellytys. Oravannahkat ovat vaihtuneet Euroopan yhteisen valuutan kolikoihin ja seteleihin, joilla ihminen voi ostaa kaupasta valitsemiaan hyödykkeitä. Kansalainen nähdään rationaalisena ajattelijana ja kuluttajana, joka voi itse säädellä omaa onnellisuuttaan.

Mikä sitten on rahan ja onnen suhde? Ilkka Niiniluoto kertoo Talous ja filosofia -kirjan artikkelissa Saako rahalla onnea, että termi utilitarismi syntyi 1800-luvulla Englannissa poliittisen liberalismin rinnalle. Utilitarismin mukaan ne teot, jotka tuottavat mahdollisimman suurta onnellisuutta mahdollisimman monelle, ovat eettisesti oikein. Tälle mallille myös perustuu länsimaalainen kulutusyhteiskuntamme. Ajatellaan, että taloudellinen kasvu lisää hyvinvointia.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Ihmisen henkilökohtaista onnellisuutta on hyvin vaikea tutkia, sillä onnellisuus on henkilökohtainen tunnetila, joka vaihtelee yksilöiden välillä. Taloustieteilijä Richard Easterlin mukaan onnellisuus on suhteellisen vakio teollisuusmaissa. Rikkaiden maiden asukkaat ovat jonkin verran onnellisempia verrattuna köyhempien maiden kansalaisiin, mutta varallisuudella on kuitenkin saturaatiopiste. Taloustieteen nobelisti Daniel Kahneman esitti, että mikäli vuositulot ylittävät 75 000 dollarin rajapyykin, ei lisäansiot enää vaikuta onnellisuuden tunteeseen.

Mikäli rikkaus ei lisää ihmisen onnellisuutta, miksi silti pyrimme kartuttamaan lompakkoamme setelinipuilla? Kari Ojalan (2009) mukaan pelkkä todellinen vauraus ei riitä, vaan ihminen tavoittelee suhteellista rikkautta. Jotta pystyy saavuttamaan tyydytystä, on peitottava kanssaihmiset - tai pystyä edes samaan. Eihän se käy, että naapurilla on uusi ja parempi auto. Ihminen ei halua jäädä jälkeen, sillä silloin hän tuntee itsensä onnettomaksi ja köyhäksi.

Jos katsotaan muutama vuosikymmen taaksepäin, voidaan sanoa, että ihmiset elivät paljon vaatimattomammin. Heillä ei ollut nykyajan veroista uutta teknologiaa eikä keksintöjä. He tyytyivät vähempään ja hyväksyivät oman osaansa. Nykypäivänä teknologian kehittyessä olemme kuin Roope-setiä. Meille ei riitä mikään ja haalimme koko ajan uusinta uutta. Samalla mieltämme kiristää kateus ja tyytymättömyys toisten omaisuudesta.

Mikäli raha ei olekaan yhtä kuin onnellisuus, on perinteinen utilitaristinen näkemys välttämättömälle talouskasvulle väärä. Toisaalta ilman hyvinvoivaa taloutta ei yhteiskunta voi toimia. Valtio ei tule pärjäämään ilman valuuttaa, eikä näin ollen pystyisi tuottamaan kansalaisilleen heidän tarpeitaan vastaavia palveluja.

Omalla kohdallani raha on tunnepitoinen seikka. Vakaa taloustilanne tuo mukanaan turvallisuuden tunteen. Olen onnellinen siitä, että voin käydä kaupassa ostamassa ruokaa ja iloitsen siitä hetkestä, kun voin vihdoin hankkia pitkään haaveilemani kameran säästämilläni rahoilla. Kuun lopussa silmäilen tyhjää keittiön kaappia vain huomatakseni puolikkaan näkkileipäpaketin. Vetistelen kotona sitä, kun kaverit lähtevät kaljalle, ja minulla on rahapussissa vain muutama sentti.

Harvoin sitä pysähtyy konkreettisesti miettimään mitä kaikkea rahalla ei voi saada. Nauran kavereiden kanssa, en ole sairastellut pitkään aikaan (lukuun ottamatta joka syksyistä nuhaa), minulla on mielenkiintoinen opiskelupaikka ja ihmissuhteet rullaavat - näitä seikkoja en voisi kahisevalla hankkia.

Kulkevatko vauraus ja onnellisuus käsi kädessä? Ehkä Aristoteles osasi vastata tähän puolestani lausuessaan: "Onnellisuus riippuu meistä itsestämme."

Oona Komonen

Lähteet:

• Niiniluoto, Ilkka (2013). Saako rahalla onnea? Teoksessa: Ilkka Niiniluoto, Risto Vilkko & Jaakko Kuorikoski (toim.). Talous ja filosofia. Helsinki: Hakapaino. 189-203.
• Ojala, Kari (2009). Irti tavarasta. Keuruu: Otava.

Lisää tunnelmapaloja talous-illasta:

(Audio Slide Show by Saara-Miira Kokkonen)