Vallankumous, joka heijastettiin valkokankaalle

Tällä viikolla Docventures-sarjan teemana vallitsee vallankumous. Termeinä ”vallankumousta” ja ”vallankumouksellisuutta” voidaan pitää äärimmäisen monitulkintaisina. Yksi tapa lähestyä erinäisiä visioita ovat kansainvälisen elokuva- ja dokumenttimaailman tarjoamat näkemykset.

Näin Christopher Nolanin elokuvan ”Inception” ensimmäisen kerran kesällä 2010. Mielestäni se oli nerokas. Kyseisessä elokuvassa koitetaan istuttaa yksilön päähän ajatus, jonka eteenpäin vieminen voisi oletettavasti muuttaa tulevaisuuden tapahtumakulkua.

Samantyyppisistä lähtökohdista käynnistyvät vallankumoukset. Ympäristö vaikuttaa yksilöön ja tälle syntyy muutoshalun pohjalta idea, jota tämä lähtee toteuttamaan. Joskus nuo ideat jäävät ajatuksen tasolle, mutta siitä huolimatta jokaisen ihmisen voitaisiin todeta olevan kykenevä vallankumouksellisiin tekoihin. Idean lisäksi tarvitaan vain uskallusta.

Teemana vallankumous sitoutuu Docventures-sarjan viikkoa aikaisemmin esittelemään teemaan, aktivismiin. Ne kulkevat käsi kädessä, sillä toista tarvitaan toisen luomiseen ja ylläpitämiseen.

Terminä ”vallankumous” on silti äärimmäisen monitulkintainen. Sen tyyppeihin luokittelu muuttuu radikaalisti tutkijasta ja aikakaudesta toiseen siirryttäessä. Joka tapauksessa sen käsittäminen pelkästään poliittisena olisi kapeakatseista. Vallankumous ei ole aina väkivaltainen taistelu olosuhteiden parantamiseksi, vaan siihen voidaan pyrkiä niin teknologian kuin taiteen keinoin. Täten se on läsnä myös jokapäiväisessä arjessa.

On totta, että mediaotsikoissa aktiivisimmin esiintyvät poliittiset vallankumoukset. Kiinnostavia ovat kuitenkin myös vallankumouksen toisenlaiset muodot, erityisesti niiden fiktiiviset vastineet, joita kirjat ja elokuvat tuovat kuluttajien ulottuville.

Huomattavaa on, että viime vuosien aikana elokuva- ja dokumenttitaivaalle on heijastettu varsin laaja-alaisesti vallankumouksellisuuden ilmenemismuotoja. Seuraavaksi käsittelen joitain tämän vuoden aikana kohtaamiani esimerkkejä.

Tekoälyn vallankumouksellisuus?

Mainitsin aiemmin teknologisen vallankumouksen, joka viittaa lyhyessä ajassa tapahtuvaan teknologian korvaamiseen toisella. Se on yhtä kuin muutos, joka saadaan aikaan useamman teknologisen keksinnön yhtäaikaisella vaikutuksella. Keksinnöt tarjoavat uusia toimintatapoja ja täten vaikuttavat yhteiskunnan jäsenten käytökseen.

Keväällä 2014 Oscar-gaalassa menestyneessä Spike Jonzen elokuvassa ”Her” on havaittavissa tulevaisuuteen sijoittuva teknologinen vallankumous. Se kuvaa mitä voisi tapahtua, jos tekoälyä kehitettäisiin entistä ihmiskeskeisemmäksi.

Jo elokuvan ensimmäiset minuutit selventävät, kuinka älypuhelimien ja muiden laitteiden maailmasta on siirrytty kokonaisiin ”älykoteihin” ja ”älyrakennuksiin”. Uutta ovat myös teknologian lisääntynyt näkymättömyys ja materiaalittomuus. Sen hyödyntämiseksi tarvitsee harvoin nähdä erityistä fyysistä vaivaa - tietokonetta käyttääkseen ei tarvitse painella näppäimistöä ja valoja sytyttääkseen ei tarvitse koskea katkaisijaan, pelkkä ääni tai etäisempi liike ratkaisee asian.

Elokuvan pääjuoni pyörii kuitenkin teknologian personoimisen ja nimenomaan tekoälystä rakennettujen persoonien ympärillä. Sen päähenkilö Theodore rakastuu tekoälyyn nimeltä Samantha, joka ruumiittomuudestaan huolimatta muistuttaa huomattavasti aitoa ihmistä kyetessään tuntemaan ja reagoimaan asioihin. Lisäksi elokuvan aikana kohdataan myös muita tekoälypersoonia. Päähenkilön pelaamien videopelien hahmotkin heijastuvat huoneeseen holografisina olentoina, joilla on oma mielipide ja joiden kanssa voi keskustella.

Tavallaan ”Heriin” voisi ajatella liittyvän myös eräänlainen rakkauden vallankumous. Uusia rajoja ylitetään, kun henkilön on mahdollista rakastua nyt myös täysin koodista rakennettuun persoonaan. Voisiko sen ajatella ottavan kantaa myös nykypäivään, jossa ennakkoluulot edelleen vallitsevat tiettyjen liikkeiden ympärillä?

Moraalittomasta käytöksestä kadotettuun sukupolveen

Toisaalta, joskus voidaan puhua esimerkiksi jonkun ikäluokan, etnisyyden tai vähemmistön vallankumouksellisesta käytöksestä. Aiheeseen liittyvänä elokuvaesimerkkinä voisi toimia Paolo Sorrentinon ”Suuri kauneus”.

Sorrentinon uusin elokuva vie katsojansa nykyajan Roomaan, missä juhlitaan, puhutaan härskejä, tapaillaan nuoria naisia ja kotiudutaan auringon noustessa. Eikö kuulosta normaalista poikkeavalta? Nuorison kohdalla vastaavanlainen käytös lienee oletettavaa, mutta ”Suuressa kauneudessa” kyseistä elämää elävät jo keski-iän myöhäisemmälle puolelle ehtineet yksilöt.

Elokuva kertoo vanhemman ikäluokan rajoja rikkovasta käytöksestä ja moraalittomuudesta. Omaa ikää ei haluta myöntää, koska nuoruutta ihannoivassa maailmassa se tuntuisi vastenmieliseltä. Vallankumouksellinen käytös luo sosiaalista statusta Rooman taiteilijayhteisössä, joka tuntuu lievästi sanottuna tekopyhältä ja kyseenalaisille arvoille rakentuneelta.

Glamourin alta paljastuu kuitenkin pian synkempiä sävyjä. Elokuvan alussa päähenkilö Jep Gambardella juhlii 65-vuotissyntymäpäiväjuhliaan, joiden jälkeen hän havahtuu oman elämänsä tyhjyyteen. ”La Dolce Vita” ei täytä enää odotuksiaan. Jäljelle jää yksinäisyys.

Samanlaista tematiikkaa tarjoilee chileläisen Sebastián Lelion ”Gloria”. ”Gloriassa” tosin vanhemman ikäluokan vallankumoukselliseksi miellettävä käytös tuntuu olevan enemmän kiinni rajallisesta elämästä nauttimisesta kuin maineen ylläpitämisestä. Elokuva noudattaa tyypillisen rakkaustarinan kaavaa. Sen keskiössä on keski-ikäinen, eronnut naishenkilö nimeltä Gloria, joka tapaa uuden miehen. Suhde osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi. Vaikka revittelevää käytöstä on myös aikaisemmin havaittavissa, niin erityisesti ongelmien ilmaantuessa Gloria turvautuu suutuksissaan holtittomiin tekoihin.

Taustalla tarinassa vallitsee Chilen poliittinen lähihistoria. Glorian ja muiden samaan ikäluokkaan kuuluvien voisi todeta edustavan Chilen kadotettua sukupolvea, jonka nuoruutta varjosti olennaisesti kenraali Augusto Pinochetin sotilasjuntan vuonna 1973 johtama vallankaappaus. Elämää 70-luvulla varjostaneen poliittisen tilanteen vuoksi Glorian ikäluokka haluaa elää nyt sitä elämää, mihin heille ei annettu nuoruudessa mahdollisuutta.

Poliittisia sävyjä pastellimaailmassa

Poliittista taustatarinaa tarjoilee myös Wes Andersonin ”The Grand Budapest Hotel”. Andersonin visuaalisessa ilmeessä vallitsevien pastellisävyjen alla piilee erittäin synkkiä viittauksia Euroopan lähihistoriaan.

Elokuvan tarina sijoittuu kuvitteelliseen valtioon, joka toimii eräänlaisena sekoituksena Itävaltaa, Unkaria ja Tšekkiä. Vaikka juoni keskittyy huomattavasti enemmän sekoitukseen elämäkertaa, rakkaustarinaa ja murhamysteeriä, niin taustalla vallitsee ensimmäisen maailmansodan läsnäolo, jossa ZZ-joukot, Andersonin oma vastine SS-joukoille, haalivat aina enemmän valtaa kertomuksen edetessä. Elokuvan aikana heitä vastustetaan ja pilkataan useampaan otteeseen, mutta loppupuolella kapina johtaa traagisiin seurauksiin.  Täten ”The Grand Budapest Hotellin” voisi todeta kytkeytyvän poliittiseen vallankumouksellisuuteen sekä sen mahdollisiin tuhoisiin seurauksiin juuri vallankumouksellisille.

Paluu todellisuuteen

Fiktiota olennaisempaa on kuitenkin todellisuus. Vallankumousten onnistuttua pysyttelemään viimeisen muutaman vuoden ajan aktiivisesti mediaotsikoissa on myös dokumenttimaailma herännyt käsittelemään niitä. Arabikeväästä tehtiin lyhyessä ajassa varsin ennätyksellinen määrä tulkintoja. Myöhemmin syttyivät vielä Syyrian ja Ukrainan kriisit, joista ensinnä mainittua myös viikon Docventures-jakso käsittelee. Kyseinen dokumentti vie katsojan poliittisen vallankumouksen etulinjaan, suorastaan harvinaisen lähelle kuolemaa ja kaaosta. Jatkuvasti synkkenevästä tilanteesta huolimatta taustalla vallitsee se yksi asia, jota jokainen vallankumous vielä tarvitsee – toivo.

-Karoliina Rajala, Kinokoplan hallituksen jäsen 2014

Kuvitus: Merja Suhonen