Onko olemassa epäitsekkäitä hyviä tekoja?

Muistetteko, kun Frendit-sarjassa pohdittiin, onko mahdollista tehdä epäitsekkäitä hyviä tekoja. Jaksossa (kausi 5, jakso 4: "The One Where Phoebe Hates PBS") Joey (Matt LeBlanc) toteaa, ettei epäitsekkäitä hyviä tekoja ole, sillä yleensä hyväntekijälle tulee vähintään hyvä mieli teostaan ja silloin se on jo automaattisesti itsekäs. Phoebe (Lisa Kudrow) on asiasta kuitenkin eri mieltä ja lupaa keksiä täysin epäitsekkään hyvän teon.

Jätetäänpä frendit hetkeksi etsimään ja hypätään sitcomista hyväntekeväisyyteen.

Hyväntekeväisyydellä tarkoitetaan toisen auttamista ilman oman edun tavoittelua. Uskallan väittää, että tämäkin määritelmä on jo korruptoitunut. Perusteluja voi hakea esimerkiksi Yhdysvalloista, missä hyväntekeväisyys on jo muuttunut velvollisuudeksi. Rikkaat, vaikutusvaltaiset ja menestyneet yritykset ja yksityishenkilöt tekevät Amerikan ihmemaassa hyviä tekoja sosiaalisen asemansa takia. Mitä enemmän merkittävät filantroopit keräävät rahaa tai lahjoittavat sitä, sitä paremmin he myös menestyvät yhteiskunnassa.

Filantrooppi muuten tarkoitti alun perin ihmisystävää tai ihmistä universaalisti rakastavaa henkilöä. Nykyään, etenkin englanninkielessä, sanan merkitys on muuttunut tarkoittamaan nimenomaan lahjoittajaa eli niin sanottuja rikkaita hyväntekeväisyyden harrastajia, jotka eivät välttämättä edes täytä pyyteettömän ja universaalin ihmisystävän kriteerejä.

Yhdysvalloissa hyväntekeväisyyden merkitys korostuu siitäkin syystä, ettei siellä tuoteta palveluita samalla tavalla julkisin varoin kuin Suomessa. Tosin samaan suuntaan on menossa myös kotimaamme, jossa lahjoituksin on rakennettu niin uutta lastensairaalaa kuin kerätty varoja yliopistoille. Suuntaa voisi pitää huonona, mutta toisaalta se on kielinyt myös siitä, että ihmiset haluavat tukea heille tärkeitä asioita.

Onko lahjoittajille sitten tullut hyvä mieli? Uskoisin, että on. Ovatko teot siis olleet itsekkäitä? Mahdollisesti. Mutta, onko sillä oikeastaan väliä?

Arvaatte varmaan, ettei Frendien Phoebe onnistunut keksimään epäitsekästä hyvää tekoa – ja hyvä niin. Miksi hyväntekijä ei saisi nauttia tekemänsä hyvän teon tuomasta hyvästä mielestä tai sen tuomasta maineesta? Miksi epäitsekäs hyvä teko olisi parempi tai tärkeämpi kuin sellainen, josta myös auttaja hyötyy? Eikö hyviä tekoja voisi ajatella myös perinteisenä win-win-tilanteena? Tuskin kukaan kieltäytyisi avusta vain siksi, että auttajakin siitä hyötyisi.

Voimme toki kyseenalaistaa monia asioita, jotka liittyvät hyväntekeväisyyteen, mutta juuri nyt haluan vain nauttia siitä, että ihmiset osaavat yhä edelleen olla hyviä toisilleen ja nauttivat siitä itsekin.

Haluan kiittää kaikkia niitä, jotka lahjoittivat pipoja, lapasia ja kaulahuiveja DGT:n keräykseen. Toivon, että teille itsellennekin tuli hyvä mieli ja hyödyitte lahjoituksestanne esim. pääsemällä eroon kaapissa pyörineestä tavarasta.

Kiitokset myös Galina Kääriäistä, joka rohkeasti kertoi meille omia ajatuksiaan myötätunnosta ja auttamisesta. Galinan haastatteluun voitte tutustua myös oheisella Saara-Miira Kokkosen videolla.

Frida Maria Pessi

ps. älkää kadotko eetteriin, sillä luvassa on vielä kauden yhteen kokoavaa postausta. Näette, missä olette olleet tänä vuonna mukana.

Kykeneekö vain ihminen tuntemaan myötätuntoa?

Monessa myötätunnon määritelmässä puhutaan inhimillisyydestä ja siitä, miten myötätunto on vain ihmisen ominaisuus. Onko mahdollista, että ihminen on ainoa olento, joka tuntee myötätuntoa ja miten se voidaan todistaa? Vai onko kyse vain siitä, että ihminen haluaa itsepintaisesti löytää jonkin ominaisuuden, mikä tekisi ihmisestä erityisen tai niin sanotusti korkeamman olennon?

Sympatiaa pidetään usein myötätunnon synonyyminä – toisen tunne koetaan yhdessä, tavallaan myös omana tunteena. Monesti ajatellaan, että sympatia vaatii jonkinlaisen omakohtaisen kokemuksen siitä, mitä sympatian kohde tuntee ja kokee. Vastaavasti empatialla tarkoitetaan tavallisesti kykyä eläytyä toisen tunteeseen. Empatia ei siis vaadi omakohtaista kokemusta, vaan herkkyyttä toisen tunnetilojen tunnistamiseen.

Peilisolut peilaavat havainotoja

Myötätunnon neurologisia mekanismeja on pyritty hahmottamaan, mutta tutkimuskohde on monimutkaisuudessaan haastava. Melko uusi löytö ovat niin sanotut peilineuronit eli peilisolut. Jos ihminen näkee toisen tekevän jotain, peilisolut aktivoivat aivoissa samoja alueita, jotka aktivoituisivat, kun ihminen itse tekee vastaavaa asiaa.

Kun ihminen esimerkiksi näkee toisen ihmisen kasvonilmeen, aktivoituu peilisoluja, jotka rajusti yksinkertaistettuna ikään kuin peilaavat havaitun ilmeen omaksi kokemukseksi. Oletettavasti myös toisen ilmeistä ja eleistä havaitut tunteet voivat aiheuttaa vastaavan tunnereaktion toisessa ihmisessä. Tietysti jotkut ihmiset ovat herkempiä aistimaan tai kanssatuntemaan toisten tunnetiloja tai eläytymään niihin. Miksei eläimellä voisi olla vastaavia eritasoisia mekanismeja?

Ihmisen lisäksi myös joillain apinoilla on osoitettu olevan peilisoluja, jotka reagoivat muun motorisen toiminnan lisäksi myös kasvonilmeisiin ja tunneilmauksiin. Peilisolut ovat kohtalaisen uusi löytö, ja tutkimus on vielä alussa. Ja jos oletetaan, että ihminen on kehittynyt evoluution kautta, ainakin minusta olisi melko erikoinen ajatus, ettei muista elävistä olennoista löytyisi vastaavaa ominaisuutta – edes hieman vähemmän kehittyneenä.

Varsinkin eläimillä, joiden elämä, hyvinvointi ja selviytyminen perustuvat tiiviiseen sosiaaliseen yhteisöön, lauman jäsenen tunnetilojen ymmärtäminen on hyvin olennaista. On olennaista tietää, onko jokin hätänä tai jos on syytä olla iloinen. Laumassa toimiminen vaatii yhteistoimintaa, joten sosiaalisia suhteita on ylläpidettävä. Tietysti toisille eläimille yksilöiden väliset suhteet ovat tärkeämpiä kuin toisille, ehkä silloin on myös tärkeää tuntea myötätuntoa.

Huolenpitoa ja sosiaalisia rituaaleja

Esimerkiksi norsuilla on hyvin monimutkaisia rituaaleja lauman keskuudessa. Kun lauman jäsen kuolee, ne surevat jäsentä yhdessä ja lohduttavat toisiaan. On jopa havaittu, että norsut ikään kuin hautaavat kuolleen lauman jäsenen tuoden lehtiä ja muuta vastaavaa sen päälle. Ehkä tunteita ja myötätuntoa ei osoiteta kasvonilmeillä, kuten ihmisillä on pääasiassa tapana, mutta tietynlaiset eleet, kosketukset ja äänet ajavat saman asian.

Luonnollisesti myös monilla apinoilla on jonkintasoinen kyky kokea myötätuntoa. Esimerkiksi gorillojen on huomattu pitävän huolta heikommista lauman jäsenistä, vaikka siitä ei ole laumalle näkyvää konkreettista hyötyä. Eräs lauma hankki ravintonsa korkealta puusta, mutta yksi lauman jäsen oli vahingoittunut niin, ettei kyennyt kiipeämään. Huomattiin, että muut pudottelivat rammalle gorillalle tarkoituksenmukaisesti ruokaa puista.

Gorillojen huolehtivaisuudesta tulee aina mieleen, Chicagossa vuonna 1996 gorilla-aitaukseen pudonnut lapsi. Biti Jua -niminen kahdeksanvuotias naarasgorilla otti lapsen syliinsä ja kantoi hänet turvallisesti gorilla-aitauksen ovelle, jotta eläintarhan henkilökunta sai pelastettua pojan. Samalla Biti Jua suojeli lasta aggressiiviselta urosgorillalta, joka olisi saattanut vaikka tappaa lapsen. Miksi gorilla olisi tehnyt sen, jos se ei kokisi myötätuntoa – ainakin empatiaa, jos ei sympatiaa?

Myös ihmisen pitäisi kyetä huolenpitoon

Tietysti myös jokainen koiraihminen haluaa ainakin ajatella, että koira tuntee myötätuntoa. Itse olen törmännyt koiriin, jotka esimerkiksi tulevat selvästi lohduttamaan, kun ihminen on allapäin tai vaikka kipeä. Siitä ei kukaan voi olla varma, onko kyse myötätunnosta vai jostain muusta, mutta ainakin koira tunnistaa monenlaisia tunnetiloja muiden koirien lisäksi myös ihmisessä. Käsittääkseni toisen tunnetilan tunnistaminen on myötätunnon edellytys ja lähtökohta, joten tuntuisi siltä, että ainakin perusta myötätunnolle on olemassa ihmisen lisäksi myös monenlaisilla eläimillä.

Tämä pohdinta saattaa vaikuttaa asiaan vihkiytyneelle jokseenkin pseudotieteelliseltä keittiösosiaalievoluutioneuropsykologialta, mutta tarkoitus ei ole päästä tieteelliseen tarkkuuteen. Tärkeintä on herättää miettimään, että jos gorillat ja koirat osaavat huolehtia heikommista lajitovereistaan ja jopa toisen lajin edustajista, myös ihmisen pitäisi kyetä siihen. Vaikka joku ei ole taloudellisesti tuottava, hän voi silti olla tärkeä osa yhteisöä ja hänestä pitää pitää huolta. Heikompiosaisista huolehtimistahan pidetään yleensä inhimillisyyden perustana.

Pystyivät eläimet kokemaan myötätuntoa tai eivät, olisiko ihmisen edelleen tarpeen pohtia kanssaihmisiä kohtaan tunnetun myötätunnon lisäksi myös eläimiä kohtaan tunnettua myötätuntoa? Erityisesti, jos tilanne tosiaan olisi se, että ihminen on ainoa olento, joka kykenee myötätuntoon, ihmisen pitäisi myös osoittaa ”ylempivertaisuutensa” käytöksellään ja kohdella jokaista elävää olentoa, kuten toivoisi itseään kohdeltavan. Jos kykenee asettumaan toisen (ihmisen tai eläimen) asemaan, on vaikea ymmärtää, miten toista voi vahingoittaa.

Kalle-Pekka Nikander

Muistathan myös kauden viimeisen dokumenttikatsomon talvivarustekeräyksen. Ota mukaan pipo, kaulaliina tai hanskapari, jota et enää tarvitse ja lahjoita se eteenpäin!

Red Army: kuinka nähdä jääkiekon pintaa syvemmälle

Docventuresin urheiluilta on jo takana. Mutta minkälaisia tuntemuksia on mahtanut jäädä mieleen dokumentin Red Army nähneillä? Gabe Polskyn ohjaama henkilökuva raapaisi pintaa niin jääkiekon historiallisesta, poliittisesta kuin ideologisestakin merkityksestä. Mutta dokumentin takaa löytyi ainakin some-keskusteluiden perusteella yllättäviä tunteita, joita katsojat eivät odottaneet.

Monet kertoivat yllättyneensä jääkiekkoteeman takaa löytyneestä syvyydestä. Jos pohjalla olikin odotuksena vain kahlata läpi urheiluhuuman hehkutusta suurissa sfääreissä ja nähdä tuttuun DocVentures-tyyliin jälleen yksi tarina lisää diktatuurista, saattoivat stereotypiat musertua aika yllättävällä tavalla. Meille avatut henkilöhahmot olivatkin lopulta yllättävän inhimillisiä ja hauraita, vaikkakin myös suuria tähtiä omalla alallaan.

Kuin pelinappuloita shakkilaudalla

Dokumentin päähenkilö ”Slava” Fetisov ei toki ole mitenkään erityisen epäpoliittinen hahmo, vaan lopulta yllättävänkin tärkeä osa koko dokumentin suurta propagandistista arvoa. Riisuttaessa tämä punakoneen yksi tärkeimmistä moottoreista ihmiskohtalon muotoon paljastuu kuitenkin sekä maalleen uskollinen mutta myös maansa riistämä mies. Tarina Fetisovin voittokulusta ei löydä tärkeitä välietappeja suurimmista urheilullisista saavutuksista, vaan pohjalla velloo jatkuva vapautta kaipaavan ihmisen tragedia.

Polskyn esiin nostama ns. ”Miracle on Ice”-häviö vuonna 1980 oli oiva ikkuna, jonka läpi katsoa melkein huomaamatta kivikasvoisen miehen pintaa syvemmälle. Tuohon tappioon rinnastettuna kukin voi arvioida itse, kumpi oikeasti on tärkeämpää - yksi pelattu ottelu tai se tosiasia, että neuvostoliittolainen pelaaja tuskin pääsi perheensä luokse öisin nukkumaan tuon pelatun ottelun jälkeen, tuloksesta viis! Kun ihminen, joka pahimmillaan saa kantaa urheilusaavutuksillaan kokonaisen imperiumin ideologisen taakkaa niskassaan, ei saa oikeutta jättää treenejä väliin nähdäkseen kuolevaa isäänsä, on vaakakuppi aika pahasti kallellaan. Valitettavasti jääkiekko ei ollut USSR:n aikaan vain jääkiekkoa.

Mikäli vain osaa kirjaston hyllyiltä etsiä, löytää varmasti monenlaista monipuolista opusta jääkiekon merkityksestä toisen maailmansodan jälkeisessä yhteiskunnassa. Riippumatta siitä, missä päin maapalloa kukin kansa on asunut, matkalla kohti nykyistä zambonin kiillottamaa, huumoriurkujen säestävää otteluspektaakkelia on tarvottu monenlaisissa arkisissa soissa, aivan kuten yhteiskunnan muutkin osa-alueet ovat kehittyneet nykyaikaan siirryttäessä. Useimmiten selkein vedenjakaja tällaisissa kertomuksissa kulkee Stettinista Triesteen eli tuttavallisemmin rautaesiripun mukaisesti.

Jos esimerkiksi haluat mennä pintaa syvemmälle Red Armyn tarinassa ja tutustua sen muihin hahmoihin, suosittelen Dokkari-iltana haastatellun Markku Jokisipilän kirjaa tai monesta kirjastosta löytyvää Igor Larionovin elämänkertaa, jonka hän kirjoitti juuri esiripun takaa vapauduttuaan. Nämä tarinat on luotu selkeästi dokumentoidun, kylmän sodan mukaisesti kehittyvän trillerin ympärille, aikana jolloin itä ja länsi taistelivat suurten panosten kansainvälisissä otteluissa, ja lopussa kaunis kiitos 1990-luvulla saapuneelle yksinapaiselle, NHL:n dominoivan kaupalliselle kiekkoviihteelle. Tuo aikakausi onkin meille jo paljon helpompi käsiteltävä jääkiekon muoto, jota esimerkiksi kasarin lapset ovat tottuneet katsomaan ja johon tähän päivään asti olemme tottuneet. SM-liiga, NHL, KHL, maailmanmestaruuskisat ja olympialaiset ovat joskus harvoin poliittisia tapahtumia mutta usein paljon kevyempää viihdettä. Elämälle lisämaustetta antava viihteen muoto.

Pelipaidan alla sykkii aina ihmissydän

Monille jääkiekko onkin merkinnyt lapsuudesta asti juuri Mika Saukkosen ja Timo Jutilan oransseja takkeja, Teemu Selänteen taiteiltuja julisteita ja Teksti-TV:n sivua 235. Näitä muistoja myös me turkulaiset urheiludiggarit verestimme ”kisakatsomossamme” eri aikakausilta. Missä televisio, siellä muistelo siitä, missä kukin oli silloin, kun sattui jotain äärimmäisen hienoa ja mahtavaa. Oli vuosi sitten 1995 tai 2011, on suurimpiin ”urheiluhetkiimme” kytkeytynyt suuria muistoja ja merkityksiä. Olemme tottuneet antamaan myöden suurille tunteille pintapuolisesti rajun lajin tuoksinnassa, ja ne jotka eivät voi tähän tapaan samaistua, saavatkin usein ihmetellä, miksi iso mies itkee niin vuolaasti hävityn tai voitetun mitalipelin jälkeen. Siksi ei olekaan varsinaisesti ihme, että Red Army sai monet näkemään pelitilastojen ja voittoseremonioiden taakse kätkeytyneet ihmiset myös poliittisessa kehyksessä.

Valmentajaguru Tarasov halusi luoda venäläisestä jääkiekosta suurten taidelajien metaforaa. Järkälemäinen laituri Vladimir Krutov taas on surullisen osuva esimerkki siitä, mitä suunnitelmatalouden kahleista siirtyminen vapaaseen demokratiaan voi tehdä siihen tottumattomalle. Ne lukuisat merkittävät neuvostolätkän persoonat, joita yhden dokumentin draaman kaari ei tarpeeksi keskeisesti pysynyt käsittelemään - Professori Larionov, usein unohdettu Helmut Balderis, hämmentävän keskeinen urheiluvaikuttaja Vasily Stalin, neuvostokoneiston palvelija Kasatonov ja koko legendaarinen Mihailov-Petrov-Harlamov-ketju - kutsuvat kaikki asiasta innostuneet tutustumaan jääkiekon ihmeelliseen maailmaan vapaalla tyylillä.

Emmekä ole edes sanallakaan maininneet tarinoita rapakon takaa. Siellä niitä persoonia vasta piisasikin. Mutta Harold Ballardista ja Phil Espositosta joskus vähän myöhemmin. Sitä odotellessa.. google sauhuamaan ja youtube pyörimään!

Tatu Virta

Joukkueurheilun merkitys

Keskiviikkona 21.10.2015 Turun DocVentures-kerho kokoontuu taas Dynamon lauteille keskittymään Docventures-dokumenttiin. Tällä kertaa aiheena on urheilu. Dokkarina esitetään Yhdysvaltalaisen Gabriel Polskyn ohjaama dokumenttielokuva "Red Army" (2014) joka esittelee Neuvostoliiton legendaarisen punakoneen sekä sen murroksen Vjatšeslav Fetisovin hahmon kautta.

Russian Five -nimellä tunnetun viisikon ensimmäisen version johtaja "Slava" Fetisovin ura piirretään dokumentissa tunteikkaasti ja dramaattisesti. Dokumentti käy läpi Fetisovin uraa ja siinä sivussa Neuvostoliiton historiaa vauhdikkaasti, mutta tunteiden ja haastateltavien ilmeiden kannalta maltillisesti.

Tarina alkaa Fetisovin lapsuudesta ja pyrkimisestä maan kiekkosysteemin sisään. Sen jälkeen kuvataan Punakoneen hyvät ja huonot puolet, kunnes siirrytään murrokseen ja aikaan NHL:ssä.

Uskoisin että tämän dokkarin näkeminen kuuluu jokaisen urheilusta kiinnostuneen naisen ja miehen dokkarilistaan. Allekirjoittaneella jääkiekko on aika tuntematon alue, MM-kisoja tulee katsottua lähinnä ison hypetyksen takia, ja onhan ne kisat hyvä syy pakoilla velvollisuuksia lähipubiin ja siinä sivussa nauttia muutama ”neuvoa antava”. Urheilu itsessään on lähellä sydäntä ja takana onkin vahva joukkueurheiluhistoria lentopallon parissa. 

Nuorena aloitettu joukkueurheilu osana kasvatusta?

Oma lentopallourani alkoi jo ala-asteella ja sille tielle jäätiin 6 vuodeksi – oppimaan itsestään ja muista valtavasti. Olenkin näin jälkikäteen, lajin ja joukkueurheilun jättäneenä, pohtinut miten iso vaikutus intensiivisellä harrastamisella on ollut omaan kehitykseen ja siihen, miten se minua mahdollisesti ihmisenä muokkasi.

Joukkueemme siirryttyä pelaamaan liigapeleihin, oli tosi kyseessä. Harjoituksia vähintään 4 kertaa viikossa ja pelejä viikonloppuisin. Omasta joukkueesta tuli kuin toinen perhe. Yhteinen päämäärä oli voittaa ja tulla sarjan parhaaksi. Tuollaisten tavoitteiden asettaminen poisti ainakin minulta muut normaalit 13–16-vuotiaan nuoren paineet.

Noihin aikoihin en kokenut ulkonäköpaineita, tärkeintä oli vain olla hyvässä pelikunnossa. En kokenut tarvetta olla mukana juhlimassa muiden nuorten tavoin viikonloppuisin, keskityin tuleviin peleihin ja nukuin hyvin. En myöskään kokenut turhautumisen tunnetta tekemättömyydestä, arki-illat menivät koulun liikuntasalissa palloa lyöden.

Olen pelkästään kiitollinen, että siihen aikaan Paimiossa pyöri aktiivinen joukkue, jossa sai pelata ja käyttää omaa aikaansa niin paljon kuin huvitti. Koen että nuo ajat olivat vahvasti kasvattamassa minua sellaiseksi kuin nyt olen. Sellainen tietynlainen kannustaminen ja pettymysten kokeminen vahvistaa nuorta ihmistä ja samalla isojen onnistumisten saavuttaminen omalla panostuksella antaa itsevarmuutta ja kasvattaa luonnetta. Tosin näidenkin asioiden käsittelemisessä avainasemassa on taitava ja hyvä valmentaja.

”Entäs ne huonot puolet?”

Huonoja puolia on loppujen lopuksi melko vähän. Satunnaiset kahnaukset joukkueen sisällä ja teini-iän omat ongelmat yhdistettynä isojen tavoitteiden saavuttamiseen, tuovat vain hyvää pientä maustetta ja haastetta harrastamiseen. Toki oli hetkiä jolloin teki mieli heittää oma lentopalloilijan ”ura” roskikseen huonojen harjoitusten tai oman riittämättömyyden tunteen takia.

Joukkueurheilussa negatiivisten asioiden käsittely on aika paljon itsestä kiinni. Oma asennoituminen on avainasemassa joukkueurheilussa. On pakko olla samalla viivalla joukkuetovereiden kanssa ja puhaltaa yhteen hiileen. Sooloilu ei johda mihinkään ja syrjäytynyttä toveria ei kukaan kotiovelta tule hakemaan. Tietynlainen kuri ja joukkueen kesken luodut säännöt asettavat rajoja ja niiden noudattaminen, sekä rikkominen, opettavat taas lisää.

”No siis pitäiskö harrastaa yksin vai yhdessä?”

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että ehdottomasti yhdessä silloin kun omat aikataulut ja elämä mahdollistavat siihen panostamisen. Näin vanhemmiten ymmärtää, kuinka paljon aikaa joukkueessa harrastamiseen saa kulumaan. Toisaalta ymmärtää myös, kuinka paljon kannustavampaa ja motivoivampaa yhdessä pelaaminen on. Joukkueurheilu vaatii tietynlaisen luonteen, oma mielipide on tärkeä, mutta myös muita on kuunneltava.

Yhteenvetona voisin todeta, että joukkueurheilu on hyvä koulu jokaiselle, joka siihen vähänkin pystyy luonteensa puolesta. Tiimipelaaminen on avainasemassa nykytyöyhteisöissäkin – mikäpä sen parempi koulutus siihen kuin joukkueurheilu.

Keskiviikon dokkari kertoo varmasti vielä syvemmin joukkuepelaamisen kiemuroista ja sitä, miten isot päättäjät tuovat oman lisänsä joukkuepelaamiseen. Ja vieläpä Neuvostoliitossa… Niille vesille kannattaa sukeltaa keskiviikkona klo 20 Dynamossa. Tervetuloa!

Kata Tuominen

Ja niin minä tuomitsen sinut

Viime keskiviikkona Docventuresissa puhuttiin oikeudesta. Onko oikeus kaikille sama? Tämä kysymys leijui ilmassa, kun televisiossa näytettiin dokumentti Tales of the Grim Sleeper.

Dokumentissa esiintyvää yhdysvaltalaista Lonnie Franklinia epäillään ainakin kymmenen naisen murhasta vuosien 1985-2007 välillä. Franklin on ollut tutkintavankeudessa neljä vuotta. Tapaus on vieläkin ratkaisematta. Franklin kiistää murhat.

Dokumentti on koostettu Franklinin asuinalueen South Centralin asukkaiden haastatteluista. South Central on tummaihoisten ihmisten lähiö. Yhdysvaltain poliisi on suhtautunut dokumenttiin nihkeästi. Miksikö? Mustat sarjamurhia vastaan -järjestön mielestä poliisi suhtautui kyseisiin sarjamurhia välinpitämättömästi. Järjestön mukaan tapauksista ei tiedotettu vuosien varrella. Murhatut naiset olivat mustia. Crack-huume levisi Yhdysvaltojen kaduille. Haastateltavien mielestä poliisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Kun tapaus levisi ihmisten tietoisuuteen poliisin alkaessa lopulta tutkimaan murhia intensiivisesti, ihmeteltiin poliisissa, miksi ihmiset suhtautuivat murhiin niin "tohkeissaan". Järjestöstä kerrotaan, että poliisi oli vastannut heille: "mutta se mieshän tappaa vain huoria." Ehkä tämä seikka valaisee dokumentin herättämää kysymystä rasismista.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Nyt on kuitenkin aika pohtia oikeutta Suomessa. Ennen dokumenttia Bar Kukaan oli pystytetty oikeussali. Katsojat saivat toimia valamiehistönä, ja kuulemani mukaan valamiehistö oli ankara, verrattuna oikeuden antamiin tuomioihin rikoksista. (Kyllä, käytin sanoja "kuulemani mukaan", sillä tein melko anteeksiantamattoman rikoksen katsoessani dokumentin Bar Kukan sijasta kotisohvalta. Antakaa anteeksi, syynä flunssa.)

Viime aikoina somessa ja nettipalstoilla on keskusteltu (ja "keskusteltu") rikostuomioista Suomessa. Erityisen kiivasta viestintä on ollut raiskaus- ja henkirikostuomioista.

YLE:n verkkosivuilta löytyy viiden kysymyksen testi, jossa voi itse hypätä tuomarin saappaisiin. Testin kysymyksissä on esitetty tapauksia, joihin pystyy asettamaan tuomion nollasta kuukaudesta useampaan vuoteen, rikoksesta riippuen.

Ensimmäinen tapaus on raskaana olevan naisen raiskaus julkisella paikalla. Tapauksessa raiskaaja lyö naista kasvoihin ja vääntää niskasta. Naisen kylkiluu murtuu. Lisäksi raiskaaja anastaa naisen puhelimen, rahaa sekä arvoesineitä. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni. Väännän osoittimen kuuden vuoden kohdalle. Riittääkö sekään? Kuuden vuoden rangaistusasteikko osoittaa törkeää raiskausta (2-10 vuotta).

Olen väärässä. Totaalisesti. Oikeuden tuomio raiskauksesta ja varkaudesta on testin mukaan 1 vuotta ja 8 kuukautta. Perusteluissa lukee, että naisen valitettua tapauksesta, hovioikeus korotti naiselle maksettavan vahingonkorvauksen summaa. Oikeuden mukaan naisen saamat vammat eivät kuitenkaan olleet vaikeita, eikä tekotapa ollut nöyryyttävä. Mikä sitten on nöyryyttävää?

Viime maaliskuussa mediakohun nostattanut Tapanilan raiskaus puhutti suomalaisia ja herätti kysymyksen raiskaustuomioiden epäoikeudenmukaisuudesta. Tapauksessa osallisia olivat nainen sekä viisi nuorta miestä. Helsingin käräjäoikeus vapautti kaksi miehistä ja langetti kolmelle ehdolliset vankeusrangaistukset. Kaikki kolme rangaistusta vaihtelivat vuoden sekä vuoden ja neljän kuukauden välillä. Tuomiot tulivat siis "perusmuotoisen raiskauksesta". Syyttäjä vaati rangaistusta törkeästä raiskauksesta, mutta oikeus ei pitänyt tekotapaa erityisen nöyryyttävänä. Nöyryyttävyyden perusteet arvioi tuomari.

Jeremias Kontio juontaa DGT:n oikeusituntoa, Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Myöhemmin testissä pääsee tuomaroimaan henkirikosta. Autoilija ajaa 1,45 promillen humalassa suojatietä ylittäneen henkilön yli. Henkilö kuolee. Promillemäärä täyttää törkeän rattijuopumuksen kriteerit. Autoilijalla on lisäksi aiempaa rikostaustaa. Tuijotan rangaistusasteikkoja. Todistajan mukaan autoilija on ajanut ylinopeutta.

Viime kevättalven A2 Tuomioillassa ääneen pääsi henkirikosuhrin äiti. Uhrin vanhempi ei meinannut uskoa todeksi, kun autoilija tuomittiin vain vuoden ja kahdeksan kuukauden tuomioon. Maksimirangaistus tapauksesta voi olla kuusi vuotta.

Testissä saa puntaroida myös talousrikollisuutta. Henkilöstövuokrausyritykset ovat kiertäneet veroja suunnitelmallisesti useamman vuoden ajan. Rikoksen vahingoksi muodostui kolme miljoonaa euroa. Talousrikoksen arvottaminen muodostuu minulle hankalaksi. Käytän hyväkseni testin rangaistusasteikkoa ja väännän osoittimen neljään vuoteen, joka täyttää törkeän veropetoksen ja kirjanpitorikoksen sekä törkeän velallisen epärehellisyyden merkit.

Päätekijälle tuomioksi napsahtaa 6 vuotta ja 6 kuukautta, sillä toiminta on ollut suunnitelmallista ja sillä on tavoiteltu taloudellista hyötyä. En suinkaan halua tyrmätä oikeuden tuomiota edellistapauksen talousrikollisuudesta. Mielestäni tuomio on sangen perusteellinen. Sen sijaan herää kysymys, missä menee se raja, joka eri rikosten välille piirretään?

Nettikeskusteluja seuranneena nimenomaan yksilöön kohdistuvia rikoksia pidetään törkeinä. Ihmiset suhtautuvat raiskaukseen hyvin jyrkästi. Silti raiskaustuomiot tuntuvat sangen lyhyitä. Onko oikeuslaitos pudonnut kehityksen kelkasta? Pitäisikö lainsäädäntöä hioa?

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Mielestäni rikostuomiota tulisi kehittää nykyaikaisemmaksi, tai ainakin määritellä uudestaan. Tämä tulee esiin erityisesti raiskaustapausten nöyryyttävyysaspektissa. Tuomari päättää, täyttääkö teko nöyryyttävyyden merkit. Mitä jää uhrille käteen? Vahingonkorvausrahat ja elinikäinen trauma.

Kevättalven A2 Tuomioillassa käytiin läpi samaisen testin tuloksia, mitä itse olen tekemässä. Tuloksista ilmenee, että kansa antaisi eri rikoslajikkeista aivan eri tuomioita kuin tuomioistuin. Raiskauksesta oikeuden tuomio on vuosi ja kahdeksan kuukautta, kansan tuomio seitsemän ja puoli vuotta. Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kansa vaati tekijälle yhdeksän vuoden tuomiota, mutta oikeuden päätös oli kolme vuotta ja kuukausi. Veropetos oli ainoa, josta testintekijöiden keskimääräinen tuomio oli pienempi kuin oikeuden antama.

Pääsen testin loppuun ja saan kuulla olisiko minusta oikeussaliin. Tulokseksi saan ankaran tuomitsijan roolin. Antamani tuomiot ovat selvästi ankarampia, mitä tuomioistuin antaisi. Eipä siinä, tuomarin jakkaralle en olisikaan haikaillut. Silti mielenkiintoista lienee sekä omien että muiden testintekijöiden tulosten varjossa se, tuleeko rikosoikeus muuttumaan tulevaisuudessa? Suomessa - ja muuallakin maailmalla - yleinen mielipide vaatii usein ankarampia tuomioita mitä oikeus langettaa. Vaikkei lakeja säädetäkkään kansan virren mukaan, tulisi niitä silti uudistaa ilmapiirimuutoksen ja kehityksen seurauksena?

Lainaten uskonpuhdistajan ja oikeusoppineen Petri Olauksen laatimaa tuomarinohjetta 1530-luvulta: "Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan."

Oona Komonen

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Länsimainen oikeuskäsitys on humanisti ja seuraa Jeesuksen oppeja

Oikeus - meillä jokaisella on vahva mielipide siitä, mutta rakentaako kollektiivinen mielipide relevantin pohjan sille, mikä on oikeasti oikeudenmukaista. Yleinen mielipide sanoo kyllä, oikeustiede ei.

Oikeus perustuu käsityksiimme siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Melkein kuka tahansa pystyy tunnistamaan väärinteon, sekä perustelemaan miksi joku asia on väärin. Tilanne kuitenkin vaikeutuu silloin, kun pitäisi määrittää rangaistus. "Sivistyneiden" länsimaidenkin välillä on suuria eroja siinä, millaisista teoista jaamme minkälaisia rangaistuksia. Yhdysvalloissa syyllinen voi saada useiden satojen vuosien rangaistuksen, kun taas Suomessa samasta teosta voi vapautua jopa alle viiden vuoden tuomiolla.

Tämä blogautus käsittelee länsimaista oikeutta, sillä se on itselleni kaikista tutuin, ja arvopohja, jonka päälle se on rakennettu, on kaikista muista vaihtoehdoista eniten oman arvomaailmani kanssa yksissä.

 

Armo käy tuomion edelle

Länsimainen oikeus perustuu kristilliseen käsitykseen oikeudesta. Kristillinen käsitys ei ole Vanhan Testamentin käsitys kostosta tuomiona, vaan Uuden Testamentin käsitys armosta. Älkää ymmärtäkö väärin, en ole tippaakaan uskonnollinen, mutta käsitykset armosta ja anteeksiannosta tosiaan ovat kaksi käsitettä, jotka meidän kaikkien tulisi muistaa jakaessamme some-tuomioita.

Toinen peruspilari oikeudessa on hieman modernimpi käsitys yksilön oikeuksista. Sen nimi on vapaus ja siitä tuli isohko juttu tuossa muutama vuosisata takaperin valistuskirjailijoiden myötä. Monelle teistä käsitys vapaudesta on hieman vieras, mutta yksinkertaisesti sen voisi ilmaista näin: vapaus tarkoittaa sitä, että voi tehdä mitä haluaa kunhan ei samalla riko toisen vastaavaa oikeutta. Lähtökohtaisesti yksilön suurin oikeus valtiossa on oikeus vapauteen. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio voi ainoastaan äärimmäisessä tapauksessa rikkoa tätä oikeutta. Uskokaa tai älkää, mutta oikeustieteen mukaan vankeustuomiota tulee välttää niin pitkälle kuin mahdollista.

Mikä sitten on vankeuden tehtävä yhteiskunnassa? Jo muinaiset kommunistit tiesivät, että ensin tulee löytää syyllinen ja sitten keksiä sopiva rangaistus. Rangaistuksien tehtävä ei ole sivistysvaltiossa antaa tyydytyksen tunnetta kärsivälle osapuolelle, vaan se on vain ja ainoastaan sanktio yhteiskunnan sääntöjä vastaan rikkomisesta. Vankilan tehtävä ei ole aiheuttaa rikollisille mahdollisimman suurta kärsimystä vaan yksinkertaisesti eristää nämä muusta yhteiskunnasta.

Lakeja on oltava, jotta tämä pohjoinen maapläntti nimeltä Suomi pysyisi kasassa. Lakia ei kuitenkaan tule tulkita niin, että uhrille tulisi mahdollisimman hyvä tai syylliselle tulisi mahdollisimman huono olla. Hyvä nyrkkisääntö oikeuden tuomioihin on se, että jos molemmat osapuolet eivät ole tyytyväisiä tuomioon, niin annettua tuomiota tulee pitää onnistuneena. 

Lukekaa niin maan perkeleesti

Rikokset ovat yleensä luonteeltaan sellaisia, että ne herättävät suuria tunteita. Osaksi tästä syystä asioiden menemisessä oikeuteen kestää niin pitkään, jotta osa tunteista ehtisi hieman laimeta. Sosiaalisessa mediassa me asetumme uhrin asemaan ja mietimme, mikä olisi sopiva tapa rangaista väärintekijää. Tässä vaiheessa usein primitiivisyys iskee esiin ja vaadimme silmää silmästä ja hammasta hampaasta - Hammurabin laki. Oikeus ei kuitenkaan ole kosto. Aina kun joku kysyy teiltä: "Entä jos sun lapses joutuis pedofiilin uhriks?", vastatkaa: "Entä jos sun lapses olis pedofiili?". Tämä antaa kysymykselle oikean perspektiivin.

Teille oman elämänne tuomareille ja vigilanteille vinkki elämään: lukekaa kirjoja niin paljon kuin pystytte. Kasvattakaa omaa näkemystänne ja oppikaa, että muutkin ihmiset ovat kykeneviä haaveilemaan, rakastamaan ja vihaamaan. Tajutkaa, että elämme täällä vain kerran ja antakaa kaikille mahdollisuus nauttia tästä elämästä.

Emme auta ketään sulkemalla häntä loppuelämäkseen vankilaan – tai älkää missään nimessä olko niin ylimielisiä, että kuvittelette pystyvänne perustelemaan kenenkään tappamista minkäänlaisen oikeustajun nimissä. Olkaa mieluummin mukana rakentamassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisillä olisi niin hyvä olla, että yhä harvempi ajautuu rikollisuuden piiriin.

Älkää pelkoanne ja umpimielisyyttänne olko ymmärtämättä mitä ihmisistä pahimpien päässä liikkuu, sillä ainoastaan ymmärtämällä voimme ehkäistä pahanteot. Mutta kaikista tärkeintä: Lukekaa niin maan perkeleesti, joku kaunis päivä kirjan suljettuanne ymmärrätte miksi.

Jeremias Kontio

Samaa tavaraa eri paketissa

Muinaiset ihmiset ymmärsivät aikaisessa vaiheessa heidän elämänsä olevan riippuvainen auringosta. Yli kymmenentuhatta vuotta vanhat luolamaalaukset osoittavat, että tuon ajan ihmiset ymmärsivät aurinkokuntamme ainoan tähden merkityksen heidän elämälleen. Joka aamu aurinko nousi tuoden valon, lämmön ja turvan. He myös ymmärsivät että ilman aurinkoa mikään ei kasvaisi maapallolla. Nämä asiat tekivät auringosta maailmanhistorian palvotuimman kohteen.

Seuraamalla päivisin auringon ja öisin tähtien liikkeitä taivaankannella ihmiset kykenivät kehittämään kalenterin joka perustui muutamiin vuotuisasti toistuviin tapahtumiin planeetallamme. Ajan myötä muodostettiin tähdistä kartta, josta muodostui meidän tuntemamme tähtikuviot.

Kun katsotaan historiassa palvottujen jumalien elämänkaaria, löydetään kaava joka toistuu. Syntynyt joulukuun 25. päivä neitsyestä, syntymän yhteydessä itäisellä taivaalla loisti kirkas tähti, toimi opettajana, 12 opetuslasta/seuraajaa, teki ihmeitä, ristiinnaulittiin, oli kuolleena kolme päivää jonka jälkeen nousi kuolleista jne.

Kuva:Saara-Miira Kokkonen

Astrologian lähteillä

Samoja elämänkokemuksia/ominaisuuksia kantavia profeettoja, pelastajia ja jumalia löytyy satoja eri aikakausilta ja eripuolilta maailmaa. Kyse ei voi olla sattumasta, kysymys kuuluukin miksi juuri nämä elämäntapahtumat valikoituivat palvomillemme hahmoille?

Vastaus löytyy pitkälti astrologiasta. Jeesuksen syntymätarinassa kirkas tähti (Sirius) loisti itäisellä taivaalla joulukuun 24. päivä asettuen linjaan Orionin kolmitähtisen kuvion kanssa.

Orionin kolmea tähteä kutsuttiin muinaisissa kulttuureissa nimellä ”kolme kuningasta”. Näiden neljän tähden (Sirius + Orion) muodostama linja osoittaa kohtaan josta aurinko nousee joulukuun 25. päivä. Öiselle taivaalle katsottuna todellakin näyttää siltä, että kolme kuningasta seuraa tähteä idässä jotta he löytävät auringon eli vapahtajan nousun/synnyn.

Aurinko kuolee ja syntyy uudestaan

Jeesuksen kuolematarinan yhteydet astrologiaan ja talvipäivänseisaukseen ovat myös mielenkiintoisia. Kesäpäivänseisauksen (juhannus) jälkeen aurinko aloittaa matkansa kohti etelää. Matka kestää joulukuun 21.–22. päivään asti jolloin aurinko on matalimmillaan. Tätä kestää kolme päivää, jonka jälkeen joulukuun 25. päivä aurinko liikahtaa yhden asteen kohti pohjoista ja näin ollen syntyy uudelleen.

Auringon kolmen päivän lepo tapahtuu eteläisellä taivaalla etelän risti (souhern cross, crux) -tähdistön alapuolella. Aurinko siis ”kuolee” ristillä ja on kuolleena kolme päivää, jonka jälkeen herää uudelleen henkiin tuoden kevään sateet, uuden sadon kylvämisen sekä pelastuksen lähemmäksi päivä päivältä.

On huomattava, että ylösnousemusta ei kuitenkaan juhlita ennen kevätpäiväntasausta eli pääsiäistä. Silloin valo virallisesti voittaa pimeyden kun päivän pituus on pitempi kuin yön ja kevään luontoa elvyttävät seuraukset todella alkavat näkyä ja tuntua.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Horus, Jeesus ja laintuojat

Jeesuksen syntymätarinan suurin yhteys pakanauskontoihin löytyy Egyptistä Luxorin temppelikaupungista jossa aurinkojumala Horuksen syntymätarina on identtinen Jeesuksen vastaavaan. Egyptin korkeakulttuurisen sivilisaation yhteydet kristinuskoon eivät jää tähän vaan yhtäläisyyksiä löytyy sadoittain. Ei siis ole kysymys sattumasta.

Muita yhtäläisyyksiä kristinuskon ja pakanauskontojen välillä ovat esimerkiksi vedenpaisumus ja Nooan arkki, josta löytyy satoja vastaavia kertomuksia muinaisesta maailmasta. Kuuluisin näistä on Gilgameshissä esiintyvä tarina suuresta tulvasta jonka Jumala langetti maan päälle rangaistuksena ihmisten synneistä.

Mooses laitettiin vauvana pieneen koriin jokea pitkin seilamaan välttyäkseen tapetuksi tulemiselta. Hänet pelasti kuningashuoneen jäsen ja Mooseksesta tuli myöhemmin prinssi. Yhtäläisyydet esim. Akkadian Sargoniin ovat merkittävät.

Mooses muistetaan kuitenkin parhaiten roolistaan 10 käskyn tuojana, jotka oli tarkoitettu ihmisten laiksi suoraan Jumalalta annettuna. Jumallallisen tahdon tuojana Mooseksen tarina on vain jatkumo pitkässä lain tuojien linjassa.

Intiassa Manou toi lait ihmisille, Kreikassa Minos välitti lait suoraan Zeukselta, Egyptissä lait antoi ihmisille Mises. Manou, Minos, Mises ja Mooses. Eri aikakaudet ja alueet, mutta nimet ja tarinat lähes identtiset.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Yhtenäisiä legendoja

Lista yhtäläisyyksistä kristinuskon sekä muinaisten pakanauskontojen välillä on pitkä. Kaste, kuolemanjälkeinen elämä, tuomiopäivä, neitseellinen syntymä, kuolema ja ylösnousemus, ristiinnaulitseminen, liiton arkki, ympärileikkaus, vapahtajat, suuri tulva, pääsiäinen, joulu ja moni muu ovat alun perin muinaisten pakanauskontojen tunnusmerkkejä, jotka juutalaiskristitty uskonto kopioi omaan käyttöönsä.

Syy tähän oli käytännöllinen. Vanhojen tunnettujen legendojen hyväksikäytön avulla oli helpompaa levittää uutta uskontoa uusiin paikkoihin lähes kaksituhatta vuotta sitten.

Olisi mielenkiintoista nähdä miten suomalaiset kristityt suhtautuisivat harjoittamaansa uskontoon, jos he tietäisivät missä kristinuskon juuret ovat.

Jarmo Nevalainen

Tutustukaa myös Lentävän spagettihirviön uskontoon Saara-Miira Kokkosen videolla:

Uskonasiat ovat haastavia

Uskonto puhuttaa ja ajatteluttaa. Näin alkuviikosta DGT-tiimin runosuoni on sykkinyt poikkeuksellisesti ja sen lopputuloksena syntyi illan teemaan johdatteleva haiku!

Mihin uskotkaan

oot sielukas olento

matkalla loppuun

Kuva ja haiku Frida Maria Pessi

"Ken ei ole tyytyväinen vähään, ei ole tyytyväinen mihinkään."

(Epikuros 341-270eaa.)

Keskiviikkoiltana Bar Kukassa oli tungosta. Ihmiset kokoontuivat valkokankaan eteen tuijottamaan Docventuresin dokumenttia aiheesta talous. The Forecaster -dokumentin pääosassa oli jo nuorena ensimmäisen miljoonansa tehnyt itseoppinut talousnero Martin Armstrong.

Dokumenttielokuvaa on sanottu liian yksipuoliseksi, sillä elokuvassa esiintyvät haastateltavat ovat Armstrongin lähipiirin ihmisiä. Lisäksi Armstrongin teoriaa on kyseenalaistettu - nytkö hänen ennustamansa taloudenmullistus alkaa?

Tapahtuipa mitä hyvänsä, suosittelen jokaista katsomaan kyseisen pätkän, ja pohtimaan aihetta tarkasti. Omalla kohdallani dokumentti vahvisti käsitystä siitä, että talous ja rahapolitiikka on valtavan sotkuista ja likaista puuhaa.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Talous synnyttää ihmisessä voimakkaita reaktioita. Se hallitsee poliittista keskustelua ja yhteiskunnan päätöksentekoa. Ihmisessä talous ja raha herättävät tunteita; niin huolta ja turvattomuutta, kateutta ja toivoa.

Olen opiskelija. Asun vuokra-asunnossa, tykkään valokuvata, pyöräilen ja luen kirjoja. Elän ihan tavallista elämää, johon olen tyytyväinen.

Opiskelijapiireissä kuulee usein fraasin: "Sitten kun tuet tulevat." Seuraavan kuun alkua odotetaan kuin kuuta nousevaa. Pitäisi ostaa uusia vaatteita, olisi mukava käydä kahviloissa, ja viimeisestä vierailusta vanhempien luokse on aikaa. Haaveilen ravintolassa syömisestä, mutta todellisuudessa keitän kuun viimeisinä päivinä makaronia. Kaveri kertoo ostaneensa uuden tietokoneen. Kateus nirhaisee minua. Olisipa minulla enemmän rahaa.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Elämme keskellä markkinataloutta, jossa raha pyörittää maailmaa. Ihmiset yrittävät haalia maallista mammonaa pystyäkseen tyydyttämään tarpeensa erilaisten palveluiden ja tuotteiden avulla. Uskotaan, että pääoma lisää ihmisen onnellisuutta ja hyvinvointia.

Jo antiikin ajalta asti on kritisoitu yltiöpäistä omaisuuden tavoittelua. Aristoteleen mukaan talous oli hyvä väline elämän toteuttamiselle, kunhan ihminen noudatti samalla kohtuullisuutta. Paheisiin lukeutui kitsaus ja ahneus.

Hyvinvoiva talous on maailmassa perusedellytys. Oravannahkat ovat vaihtuneet Euroopan yhteisen valuutan kolikoihin ja seteleihin, joilla ihminen voi ostaa kaupasta valitsemiaan hyödykkeitä. Kansalainen nähdään rationaalisena ajattelijana ja kuluttajana, joka voi itse säädellä omaa onnellisuuttaan.

Mikä sitten on rahan ja onnen suhde? Ilkka Niiniluoto kertoo Talous ja filosofia -kirjan artikkelissa Saako rahalla onnea, että termi utilitarismi syntyi 1800-luvulla Englannissa poliittisen liberalismin rinnalle. Utilitarismin mukaan ne teot, jotka tuottavat mahdollisimman suurta onnellisuutta mahdollisimman monelle, ovat eettisesti oikein. Tälle mallille myös perustuu länsimaalainen kulutusyhteiskuntamme. Ajatellaan, että taloudellinen kasvu lisää hyvinvointia.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Ihmisen henkilökohtaista onnellisuutta on hyvin vaikea tutkia, sillä onnellisuus on henkilökohtainen tunnetila, joka vaihtelee yksilöiden välillä. Taloustieteilijä Richard Easterlin mukaan onnellisuus on suhteellisen vakio teollisuusmaissa. Rikkaiden maiden asukkaat ovat jonkin verran onnellisempia verrattuna köyhempien maiden kansalaisiin, mutta varallisuudella on kuitenkin saturaatiopiste. Taloustieteen nobelisti Daniel Kahneman esitti, että mikäli vuositulot ylittävät 75 000 dollarin rajapyykin, ei lisäansiot enää vaikuta onnellisuuden tunteeseen.

Mikäli rikkaus ei lisää ihmisen onnellisuutta, miksi silti pyrimme kartuttamaan lompakkoamme setelinipuilla? Kari Ojalan (2009) mukaan pelkkä todellinen vauraus ei riitä, vaan ihminen tavoittelee suhteellista rikkautta. Jotta pystyy saavuttamaan tyydytystä, on peitottava kanssaihmiset - tai pystyä edes samaan. Eihän se käy, että naapurilla on uusi ja parempi auto. Ihminen ei halua jäädä jälkeen, sillä silloin hän tuntee itsensä onnettomaksi ja köyhäksi.

Jos katsotaan muutama vuosikymmen taaksepäin, voidaan sanoa, että ihmiset elivät paljon vaatimattomammin. Heillä ei ollut nykyajan veroista uutta teknologiaa eikä keksintöjä. He tyytyivät vähempään ja hyväksyivät oman osaansa. Nykypäivänä teknologian kehittyessä olemme kuin Roope-setiä. Meille ei riitä mikään ja haalimme koko ajan uusinta uutta. Samalla mieltämme kiristää kateus ja tyytymättömyys toisten omaisuudesta.

Mikäli raha ei olekaan yhtä kuin onnellisuus, on perinteinen utilitaristinen näkemys välttämättömälle talouskasvulle väärä. Toisaalta ilman hyvinvoivaa taloutta ei yhteiskunta voi toimia. Valtio ei tule pärjäämään ilman valuuttaa, eikä näin ollen pystyisi tuottamaan kansalaisilleen heidän tarpeitaan vastaavia palveluja.

Omalla kohdallani raha on tunnepitoinen seikka. Vakaa taloustilanne tuo mukanaan turvallisuuden tunteen. Olen onnellinen siitä, että voin käydä kaupassa ostamassa ruokaa ja iloitsen siitä hetkestä, kun voin vihdoin hankkia pitkään haaveilemani kameran säästämilläni rahoilla. Kuun lopussa silmäilen tyhjää keittiön kaappia vain huomatakseni puolikkaan näkkileipäpaketin. Vetistelen kotona sitä, kun kaverit lähtevät kaljalle, ja minulla on rahapussissa vain muutama sentti.

Harvoin sitä pysähtyy konkreettisesti miettimään mitä kaikkea rahalla ei voi saada. Nauran kavereiden kanssa, en ole sairastellut pitkään aikaan (lukuun ottamatta joka syksyistä nuhaa), minulla on mielenkiintoinen opiskelupaikka ja ihmissuhteet rullaavat - näitä seikkoja en voisi kahisevalla hankkia.

Kulkevatko vauraus ja onnellisuus käsi kädessä? Ehkä Aristoteles osasi vastata tähän puolestani lausuessaan: "Onnellisuus riippuu meistä itsestämme."

Oona Komonen

Lähteet:

• Niiniluoto, Ilkka (2013). Saako rahalla onnea? Teoksessa: Ilkka Niiniluoto, Risto Vilkko & Jaakko Kuorikoski (toim.). Talous ja filosofia. Helsinki: Hakapaino. 189-203.
• Ojala, Kari (2009). Irti tavarasta. Keuruu: Otava.

Lisää tunnelmapaloja talous-illasta:

(Audio Slide Show by Saara-Miira Kokkonen)

Unohdettu Sampo

Näinä taloudellisesti epävakaina aikoina ei Suomessa pahemmin törmää kirjoituksiin joissa esitettäisiin tehokasta ratkaisumallia Suomen kansantalouden ongelmiin. Aikana, jolloin vannotaan €uroon, tuntuu, että €uro olisi ollut täällä aina ja ikuisesti. Näin ei tietenkään ole ollut, eikä tule olemaan. Itseasiassa Suomi, ja erityisesti se paljon puhuttu hyvinvointivaltio, rakennettiin aikana jolloin €uro ei ollut Suomen valuutta, vaan se oli markka FIM.

Markka oli siitä jännittävä valuutta, että sen hallinnointi kuului Suomen pankille. Suomen pankkia hallinnoi taas eduskunta ja eduskuntaa kontrolloi kansa = demokratiaa. Kun maassa käytetyn rahan hallinnointi kuului epäsuorasti kansalle, se voitiin valjastaa kansan hyvinvoinnin luomiselle.

Euroon liittymisen jälkeen markat hävitettiin ja Suomen pankista tuli osa EKP:tä. EKP on €uro- alueen kiistaton diktaattori, herra ja hidalgo. Tämä ilmenee selkeästi Suomen Pankki koskevassa laissa; yleiset säädökset 4§ ” Hoitaessaan Euroopan keskuspankkijärjestelmän tehtäviä Suomen Pankki tai sen toimielimen jäsen ei saa pyytää tai ottaa vastaan toimintaansa koskevia määräyksiä muulta kuin Euroopan keskuspankilta.

EKP:n jalkavaimona Suomen Pankin tärkein tehtävä on valvoa hintavakautta = inflaatio. Suomen Pankki ei missään nimessä saa rahoittaa julkista sektoria = Suomen valtio ja kunnat. Tästä aiheutuu suoraan valtion ja kuntien rahoitusvaje. Mistä sitten rahat valtion ja kuntien toimintaan?

Kuva: Karoliina Rajala

Mitä tapahtuisi, jos eroaisimme emusta

Mitä Suomelle tapahtuisi jos se päättäisi erota emusta, ottaa käyttöönsä oman kelluvan valuutan ja siirtyä keskuspankki rahoitukseen? Laskelmat tällaisesta vaihtoehdosta loistavat poissaolollaan, sillä jo näiden laskelmien tekeminen antaisi signaalin markkinoille, että euroalue saattaa hajota. Koska Suomi on luokan kuuliaisin oppilas, tällainen kapinointi ei vain käy.

Esko Seppänen, yksi Suomen johtavista EU-asiantuntijoista on sitä mieltä, että €uro eron taloudellinen hinta on toissijainen suhteessa poliittiseen hintaan. Suomi menettää hyvän maksajan maineensa jos rupeaa nyt hankalaksi, ovet ytimiin sulkeutuvat ja niin edelleen. Lisäksi hän on sitä mieltä, että Suomi on sidottu kiinni emuun niin monimutkaisin solmuin, että niitä ei voi pirukaan aukaista.

Poliittisen kentän vasemmalta laidalta huudellaan sen perään, että EKP:n täytyy saada hoitaa työllisyyttä hintavakauden sijaan. Onko kukaan nähnyt mitään merkkiä EKP:n toiminnan muuttumisesta eurooppalaisia palvelevaan suuntaan? EKP:n johtokunnassa on liian monta entistä pankkiiria, jotka haluavat pitää tilanteen juuri tällaisena kun se nyt on; valtiot liikepankkien armoilla.

Sulle, mulle ja tuolle

Kansalle on syötetty ajatus, että poliitikkoja ei saa missään nimessä päästää keskuspankkielimiin toimijoiksi, sillä silloin alkaa ”sulle, mulle ja tuolle” -rahanjako-orgiat. Nyt meillä on alansa parhaat huippuosaajat EKP:ssa päättämässä rahapolitiikasta ja sutta ja sekundaa tulee vuosi vuoden jälkeen. Pitäisikö poliitikkojen roolia edes hiukan kasvattaa tässä asiassa?

Suomen €uro-eron jälkeen talouspolitiikka Suomessa muuttuisi hyvinkin erilaiseksi. Suomen olisi mahdollista elvyttää talouttaan voimakkaasti ja näin ollen käynnistää kiinni leikannut talous kotimaisen kysynnän avulla. Suomen omavaraisuusaste olisi elvytyksen avulla nostettava nykyisestä 6-8 % tasosta vähintään 30 % tasoon. Näin kauppa- ja vaihtotasekin korjaantuisi, kun Suomessa ruvettaisiin taas tekemään Suomalaisia tuotteita suomalaisille. Näistä tuotteista osa olisi myös sen verran korkealaatuisia, että ne kelpaisivat vientiin.

Kuva: Karoliina Rajala

Lopulta tullaan ehkä tärkeimpään seikkaan taloudessa:

Kuka luo ja hallinnoi käytössä olevaa rahaa?

Tällä hetkellä valtio laskee liikkeelle suomen valtion velkakirjoja. Niitä merkitsevät itselleen nyt pääosin ulkomaiset toimijat  (Barclays Capital, BNP Paribas, Citigroup, Crédit Agricole, Credit Suisse, Deutsche Bank, HSBC, J.P. Morgan, Merrill Lynch, Morgan Stanley, Nordea, Pohjola Pankki, Royal Bank of Scotland ja Société Générale) = liikepankkeja.

Pelkistetysti operaatio etenee näin. Pankit merkitsevät taseisiinsa AAA-luokituksen valtiovelkapapereita 1 mrd. euron arvosta. Pankit saavat merkitä taseeseensa nämä ostot ns. nollakamana joka sitoo 0 % pankin taseessa olevasta omasta pääomasta. (Basel III).
Liikepankki laittaa maksutransaktion liikkeelle, 1 mrd. euroa (muutama klikkaus hiirellä).
Summa ilmestyy siirtotilille pankin sisäisestä ”shekkilimiitistä”, jonka suuruuden suhteessa omaan pääomaan määrittelee em. Baselin sopimus.

Liikepankki siirtää luomansa luottorahan Suomen Pankin tilille. Tähän siirtoon tarvitaan taas EKP:n liikkeelle laskemaa keskuspankkirahaa, jota pitää olla pankilla tuo 1 mrd. euroa transaktion toteuttamiseksi. Shekkirahaa ei voi siirtää ilman sitä.

Mitä siis tapahtui?

Eurotalouteen syntyi pelkästään em. liikepankin toimesta 1 Mrd. € uutta rahaa. Suomen kansantalous rasittuu takaisinmaksuaikana lyhennysten ja korkojen osalta.
Tämä uusi raha ei siis tosiaan tullut mistään asiakkaiden tileiltä, vaan pankin luototuspiikistä. Aivan sama mekanismi toimii myös kotitalouksien ja yritysten luototuksessa.

Jos tuntuu, että tällainen rahanluontimekanismi ei voi olla totta, voi katsoa paljonko euroalueelle on tehtailtu rahaa vuosina 1998–2007 -> M2: 4000 Mrd. -> 8000 Mrd. Mistä tämä 100 % lisäys on tullut, jos kukaan ei voi omin päin lisätä nollia tililleen ja valtio ei saa luoda rahaa? (M2 = käteinen raha, ihmisten käyttötilit, määräaikaistalletukset).

Kymmenelle vuodelle jaettuna 7 % lisää rahaa joka vuosi. Samaan aikaan kun BKT:n kasvu kertoo reaalitalouden kasvaneen euroalueella 3 % vuosivauhtia. Liikepankkien takahuoneessa on painokone ja me pyöritämme reaalitaloutta niiltä vuokratulla rahalla.

Kuva: Karoliina Rajala

Euroalueen jättänyt Suomi

Valtio laskee liikkeelle markkamääräisiä Suomen Valtion velkakirjoja tarvittavan 6 Mrd. markan arvosta. Valtion 100 % omistama pankki (Uusi Postipankki) merkitsee kokonaan valtiokonttorin liikkeelle laskeman lainan. Uusi Postipankki käyttää luotto- tai shekkilimiittiään, ja luo rahan aivan samoin kuin liikepankkikin ensimmäisessä esimerkissä.

Mitä siis tapahtui?

Suomen kansantalouteen tuli lainaa vastaava summa lisää rahaa, Suomi velkaantui ulkomaille 0 €, maksutase ei rasitu.

Lainan korot palautuvat valtiolle Uuden Postipankin tulouttaessa voittojansa takaisin valtiolle.
Markkinakorot eivät tästä "kysynnästä" nouse, koska luototuskapasiteettia ei ole tällä mitenkään loppuun kulutettu.

Asunto- ja yritysluotot?

Tässä tapauksessa Uusi Postipankki lainaa pankeille, jotka myöntävät luoton asiakkaalle. Aivan kuten säästöpankit nykyisin mutta kotimaisella rahalla. Uudessa mallissa ei velkaannuta ulkomaille kotitalouksien tai yksityisenkään sektorin toimesta.

Miten kansainväliset markkinat reagoivat, jos Suomi siirtyy markkaan? Jos se tehdään oikein, ei juuri mitenkään. Suomesta tulee houkutteleva kohde tehdä kauppaa.

Edellä mainittu kuvio on yksinkertaistettu malli siitä, miten asiat voisivat olla kun Suomella olisi oma keskuspankki. Tärkeintä asiassa on asenne. Jos on tahto, on myös keino.

Suomi on maksanut Eu-jäsenyytensä aikana valtionvelan korkoja noin 70 miljardia euroa. Kun sitä verrataan valtionvelan kokonaismäärään 110 miljardia, huomataan kuinka merkittävästä summasta on kyse. Suurin osa näistä kuluista olisi ollut helposti vältettävissä oman keskuspankin avulla. Miksi näin ei haluta tehdä? Kuka Suomessa on isäntä? Kuka renki?

Jarmo Nevalainen

Sosiaalisen median voima ja vaikuttavuus

Keskiviikkona 23.9. Docventures käsitteli sosiaalista mediaa. Aihe keräsi mukavasti osallistujia Turun dokumenttikatsomoon, joka tällä kertaa järjestettiin Dynamossa. DGT kehitti aiheen ympärille ohjelmaa, jossa sosiaalinen media eli some oli vahvasti läsnä.

Ilta käynnistyi Twitter-kisalla, jossa pyrittiin saamaan mahdollisimman paljon positiivissävytteisiä twiittejä hastagilla #twitterkisa15. Voittajalle oli tietenkin luvassa parhaat paikat katsomossa. Kisa käynnistyi melko nopeasti ja katsomon osallistujat olivat reippaasti mukana. Illan ohjelmaan kuului myös some-aiheinen stand up -esitys, jonka meille veti teatteri-ilmaisunohjaajaopiskelija Ida Akkila. Stand up toimi hyvänä johdantona illan dokkariin.

Some-aihe ja The Thread -dokumentti kiinnosti Turussa. Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Yksi ihminen voi saada aikaa lumipallo-efektin

Illan dokumentti The Thread kertoo Bostonin pommi-iskun tekijän ajojahdista sosiaalisessa mediassa. Dokumentissa vertaillaan perinteisten uutislähteiden ja sosiaalisen median tarjoaman tiedonvälityksen nopeutta ja luotettavuutta. Dokumentti herätti katsojissa monia tunteita: Internetissä leviävät kissavideot huvittivat, mutta samaan aikaan Bostonin pommi-iskuista kuvatut videot vakavoittivat yleisöä. Dokumentti jätti katsojan miettimään sosiaalista mediaa ja sen voimaa ja vaikuttavuutta tavallisissa ihmisissä. 

Henkilökohtaisesti dokumentti avasi silmät Internetin ja varsinkin sosiaalisen median laajuudelle ja sen mahdollisuuksille. Reddit.com palvelussa käyty ajojahti pommi-iskujen syyllisen etsimiseksi tuntui absurdilta ja järjettömältä. Miten yksi ihminen voi saada aikaan niin ison lumipallo-efektin? Ja miten tämä sosiaalisessa mediassa käyty ajojahti nousi jopa virkavallan yläpuolelle? Vaikka tämän ajojahdin tavoitteena oli saada syyllinen vastuuseen, tuntuu silti käsittämättömältä, että pääasiassa Internetin ja sosiaalisen median avulla syyllinen saatiin kiinni.

Tämä seikka kuvastaa hyvin myös sitä, miten vahvasti sosiaalisen median kautta saadaan ihmiset osallistumaan ja vaikuttamaan. Koen tämän positiivisena, mutta samalla se antaa mahdollisuuden myös väärien asioiden käsittelyyn ja väärän informaation leviämiseen. Ihmiset ottavat mielestäni liian helposti oikeuden omiin käsiinsä, koska ”kasvottomuus” ja nimimerkkien taakse tekeytyminen antavat tähän mahdollisuuden. Ilmiö on ollut mielestäni hyvin vahvasti Suomessa läsnä esimerkiksi tällä hetkellä käydyissä maahanmuuttokeskusteluissa sosiaalisessa mediassa. 

Sosiaalinen media kuin  juorulehti

Sosiaalisen median käyttötavat mahdollistavat liiaksi väärien faktojen esiintuonnin ja niiden häikäilemättömän jakamisen. Toisinaan tuntuu siltä, että muiden ihmisten asioita jakavalla henkilöllä katoaa täysin käsitys siitä, että jonkin asian takana on oikea henkilö: Oikea, fyysinen, samaa ilmaa hengittävä ihminen, jonka ykistyiselämää/tapahtumaa/onnettomuutta heitellään sosiaalisesta mediasta toiseen miettimättä sen seurauksia. Toisinaan sosiaalinen media on kuin pahinkin juorulehti, jossa asioita käsitellään sinisilmäisesti.

Sosiaalinen media on kuin enkeli ja piru samassa. Sillä pystyy saamaan paljon hyvää aikaiseksi, mutta samalla se saattaa jopa tuhota ihmisen elämän. Se on myös turvaa ja vertaistukea tuova ympäristö, jossa jokainen voi löytää omanlaisena. Sosiaalisen median käytölle ei ole mielestäni selkeitä ohjeita. Tietokoneelle tuleminen ja sosiaalisen median avaaminen on aina ihmisen omalla vastuulla. 

Mielestäni on tärkeää ”kulkea” sosiaalisessa mediassa kriittisin silmin ja pyrkiä tunnistamaan oikeat tiedonlähteet ja faktat. Ennen kaikkea, tärkeintä on kuitenkin mielestäni opastaa tulevat sukupolvet siihen ”oikeanlaiseen” sosiaalisen median käyttöön: Valjastetaan nuoriso positiiviksi some-sankareiksi, jotka hallitsevat somen ja saavat sillä aikaiseksi pelkkää hyvää!

Kata Tuominen

Ida Akkilan komiikkaa. Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Jakamisen pakosta

Ennen keikoilla loisti sytkärin liekkien lämmin valo, nyt yleisömeren yllä kajastavat sinertävän valkoiset led-näytöt. Pystytkö edelleen uppoutumaan esitykseen vai mietitkö joka kohdassa, tietoisesti tai tiedostamatta, että minkälaisen Facebook- tai Instagram-päivityksen siitä saisi? Entä ehditkö metsässä kävellessäsi aistia ja kokea luonnonläheisyyden vai häiritseekö keskittymistä päivitysten pohdinta? Mitä, jos kukaan ei hetkeen tietäisikään, mitä juuri nyt teet? Lakkaisitko olemasta?

Elämäjulkaisijat

Sosiaalisen median vaikutusta nykyihmisen identiteettiin ja toimintaan on pohdittu esimerkiksi Turun yliopiston digitaalisessa kulttuurissa Sari Ösmanin tuoreessa väitöskirjassa: ”Millaisen päivityksen tästä sais?” Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen.

Östmanin mukaan elämäjulkaisijan suhde jakamiseen sosiaalisessa mediassa kehittyy kolmessa vaiheessa. Aluksi elämäjulkaisija tutustuu normeihin ja julkaisutapoihin seuraamalla ja kokeilemalla, mutta toiminta ei vielä määrittele häntä. Hiljalleen hän oppii yhteisön normeja ja alkaa itsekin asettaa niitä itselleen. Kolmannessa vaiheessa, jota Östman kutsuu syväomaksumiseksi, elämäjulkaisijan rooli alkaa määrittää identiteettiä ja esimerkiksi päivitysten pohdinta alkaa ohjata toimintaa. Ihminen alkaa huomaamattaankin miettiä monenlaisissa tilanteissa, että minkälaisen päivityksen tästä saisi?

Käytätkö sinä somea vai hallitseeko se sinua?

Blogitekstejä ja erilaisia päivityksiä julkaistaan usein sillä mielellä, että niihin odotetaan mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Jos kirjoitat esimerkiksi: ”söin lounaaksi nakkisoppaa”, se ei kiinnosta ketään, koska siinä ei ole mitään erityistä. Toisaalta myös liian radikaalit päivitykset saattavat työntää lukijat pois. Östmanin mukaan hyvä elämäjulkaisija antaa sopivassa suhteessa jotakin itsestään ja antaa vaikutelman, että kirjoittaa jotakin intiimiä. Kirjoittaja saa palautteen suhteellisen välittömästi tykkäyksinä ja kommentteina ja oppii jokaisen päivityksen myötä taas ”paremmaksi” julkaisijaksi.

Jos sosiaalisessa mediassa luodaan tietynlaista ihanneminää ja tavallaan lavastetaan elämäntapahtumia sen mukaan, miten elämänsä haluaisi esittää tai miten ajattelisi saavansa mahdollisimman paljon tykkäyksiä, onko vaarana, että todelliset elämykset menevät ohi? Esimerkiksi keikalla oloon liittyy usein näkemisen ja kuulemisen lisäksi myös fyysisen liikkeen, kehon tuntemusten ja läsnä olevan yleisön kokemista. Jos suuren osan keikasta tuijottaa live-esitystä ruudun läpi, voiko tilanteeseen heittäytyä. Somen kautta voi olla aktiivinen monessa yhteisössä samaan aikaan, mutta pystyykö missään olemaan kokonaisena?

Toisaalta voi ajatella, että saattaa olla myös asioita, mitkä jäisivät tekemättä ilman jakamisen pakkoa. Esimerkiksi bloggaaja saattaa lähteä kokemaan jotain, mitä ei muuten kokisi, vain tutustuakseen kirjoitusaiheeseensa. Näin some saattaa myös kannustaa kokemaan jotain todellista.

Some-lukutaitoa etsimässä

Jos puhutaan siitä, miten sosiaalinen media ahdistaa, se vaikuttaisi liittyvän omien päivitysten kehittelyn sijaan ennemminkin muiden päivitysten selailuun. Sosiaalista mediaa tuntuu leimaavan ennen kaikkea ihanuus ja hienous sekä kilpailu siitä, kuka kokee ja saavuttaa eniten ja upeimpia asioita. Tietysti kääntöpuolena voidaan nähdä henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen tilitys.

Tietyin väliajoin julkaistaan uusia tutkimuksia siitä, miten esimerkiksi Facebookin käyttö laskee mielialaa ja itsetuntoa. Kaikki tietävät, että sosiaaliseen mediaan päivitetään juuri niitä asioita, mitä kukin haluaa päivittää. Eihän kukaan halua paljastaa heikkouksiaan puolitutuille ja tuntemattomille. Silti päivitysten selailija voi tuntea alemmuudentuntoa Facebook-kavereitaan kohtaan ja ajatella, miten muut vain kokevat ja saavuttavat kaikenlaista.

Yhteiskunnallisissa päivityksissä voi taas helposti kokea voimaantumista, kun huomaa, että on muitakin samoin ajattelevia. Tosin käsitys samoin ajattelevien määrästä saattaa vääristyä, kun omat some-piirit on tavallisesti itse luotuja, jolloin ympärille kerääntyy enemmän samoin ajattelevia ihmisiä. Oman some-kuplan seinä voi siis taittaa vallitsevat mielipiteet näyttämään enemmän kuplassa olevien itsensä näköiseltä.

Kehitys on ollut niin vauhdikasta, ettei ole ihmekään, jos välillä tuntuu, että väline alkaa käyttää käyttäjää. On kuitenkin edelleen uskottava, että sosiaalisen median käyttö on omaehtoista ja kun se entisestään arkipäiväistyy, myös sen negatiiviset puolet tasoittuvat. Ehkä medialukutaidon ohelle kehittyy erityinen sosiaalisen median lukutaito, joka alkaa suojata nykyihmistä ottamasta sosiaalisen median sisältöä liian vakavasti ja kirjaimellisesti. Ehkä myös päivitysten pohdinta ja jakaminen muodostuu niin automaattiseksi, että se ei enää vaikuta todellisen tilanteen kokemiseen ja läsnäoloon.

Kalle-Pekka Nikander

Sananvapauden nimissä

Viime keskiviikon DGT-katsomo sujui kaikilta osin varsin mallikkaasti ja illan dokkarina esitetty The Red Chapel herätti keskustelua, tunteita ja ajatuksia.

Keskiviikon dokumentti osoitti hyvin, miten valtavia erot sananvapaudessa voivat olla. Pohjois-Korea on tietysti ääriesimerkki, eikä Suomestakaan tarvitse lähteä rajanaapuria kauemmas löytääkseen sananvapautta törkeästi rajoittavia käytäntöjä.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Suomessa sananvapaus tunnutaan käsitettävän helposti väärin. Sananvapaus ymmärretään liian konkreettisesti, vapautena sanoa ihan mitä tahansa. Näinhän asian laita ei tietenkään ole, vaan vapaus tuo mukanaan vastuuta. Mielipiteen saa tuoda julki, mutta esimerkiksi vihapuhe ja uhkailu eivät ole sananvapauden suomia oikeuksia. Jostain syystä tämä konsepti tuntuu monelle vaikealta, ja törkeää huutelua perustellaan sillä, että ”Suomessa on sananvapaus”.

Internetin ihmemaailmassa ihmisiltä usein häviävät viimeisetkin itsesensuurin rippeet. Aikaisemmin ilkeät trollit olivat anonyymejä, mutta Facebook ja muut sosiaalisen median kanavat ovat mahdollistaneet oman sanan julistamisen omalla nimellä ja kuvalla, täysin julkisesti. Oltiinpa liikkeellä nimellä tai ilman, osataan silti täyttää kommenttilaatikot tekstillä, jonka julkaisu ei välttämättä olisi se fiksuin mahdollinen vaihtoehto.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien Nyt-liite sekä MTV poistivat nettiuutistensa kommentointimahdollisuuden. Tätä perusteltiin sillä, että kommenttiosiot täyttyivät vihapuheesta ja kiihkoilusta. Tämä jakoi mielipiteitä, ymmärrettävästi. Toisaalta keskustelu on erittäin tärkeää ja mahdollisuutta siihen pitää vaalia, mutta toisaalta, no, me kaikki tiedämme miltä ne mainitut palstat joskus näyttävät. Eihän siellä aina niin mukavaa tekstiä ole.

Kuinka vihapuhe saataisiin pois Internetistä? Poistuuko se kommenttiosiot sulkemalla? No ei, sen sanoo maalaisjärki. Kun yksi foorumi sulkeutuu, kirjoittelijat siirtyvät seuraavaan. Entä jos kommentteja moderoidaan? Toiminee tietyillä keskustelualustoilla, mutta moderointi on työlästä eikä sekään estä ketään etsimästä moderoimatonta foorumia.

Ilkeitä nettikommentoijia on mahdoton estää kommentoimasta. Sensuuri, anonymiteetin kieltäminen, moderointi ja kaikki muut keinot ovat loppujen lopuksi kestämättömiä, keskustelua tukahduttavia ja sananvapautta ajatellen arveluttavia.

Mitä siis pitäisi tehdä? Istukaa alas, ottakaa mukava asento, sillä seuraavaksi on vuorossa utopiaa: yksi vaihtoehto voisi olla kasvattaa seuraavista sukupolvista sen verran mukavia ihmisiä, että kukaan ei vihaisi eikä kukaan tuntisi tarvetta purkaa patoutuneita aggressioitaan netin kommenttikentän välityksellä.

Tuulimyllyjä vastaan tässä kuitenkin taistellaan, mutta myllyn voi valita itse.

Iidaliisa Pardalin

Lisää tunnelmia sananvapaudesta ja DGT:n OpenMicistä Saara-Miira Kokkosen videossa

#DGT15: Open mic 16.9. from Saara-Miira Kokkonen on Vimeo.

Sananvapaus on yhtä kamalaa kuin demokratia

Demokratia on huonosti toimiva järjestelmä, mutta tähän mennessä toimivin järjestelmä, jonka ihmiskunta on keksinyt. Demokratia on epäkelpo ja epäreilu, ja se suosii liikaa joko enemmistön mielipiteitä tai vaihtoehtoisesti suojelee liikaa pienen vähemmistön etuja. Samalla sananvapaus tuntuu myös kamalalta. Arvoliberaalin mielestä suolensisältöä suoltava MV-lehti tulisi lopettaa, konservatiivi ei ymmärrä nykytaidetta ja perussuomalaiset pahoittavat mielensä. Ei tarvitse kuin kurkata johonkin mediaan - sosiaaliseen kuin perinteiseen - niin joku pahoittaa mieltään tai pahoittaa sinun mielesi.

Sananvapaus tuntuu rajoittavalta etenkin silloin, kun joku ilmaisee itseään niin idioottimaisesti, että sen pitäisi olla maalaisjärjen ja yleisen oikeustajun perusteella laitonta. Sopiva rangaistus valikoituu väitteen esittäjän poliittisen taustan perusteella; punikit saunan taa, Persut takaisin ala-asteelle ja talousliberaali oikeisiin töihin. Eikö maailmasta tulisi huomattavasti parempi paikka, jos idiootteja rangaistaisiin tyhmyydestään? Darwin korjaisi omansa pois ja kansan yleinen älykkyysosamäärä nousisi. En kuitenkaan voi ottaa moraalisesti ylempää asemaa mielensäpahoittamiskeskustelussa, sillä niin minulla kuin kenellä tahansa muullakin on omat heikkoutensa. Esimerkiksi kuinka paljosta olisit valmis luopumaan jos saisit kasvattaa lapsesi maailmaan, jossa hänen ei tarvitsisi kuulla rasismia, naisvihaa tai syrjintää?

Tästä huolimatta kannatan laajaa sananvapautta.

Korvien sulkeminen tai toisen hiljentäminen ei ole tapa luoda turvallisuutta. Idiootin mieli ei vaihdu, jos idiootti ei saa ääntään kuuluviin. Silloin se suuttuu ja saattaa jyrkentää mielipiteitään, siirtyä sanoista tekoihin. Ymmärrys ei lisäänny vääriä mielipiteitä hiljentämällä - vaan avoimesti keskustelemalla. Vaikka kuinka kieltäisimme MV-lehden tapaiset valheellisen tiedon levittäjät, ei se kuitenkaan poistaisi näitä ajatuksia. Ratkaisu piilee koulutuksessa ja etenkin mediakasvatuksessa ja kriittisessä ajattelussa.

Mikä saa meidät suhtautumaan vääriin mielipiteisiin sitten niin voimakkaasti?

Ihmismielellä on tapana luoda omia sääntöjään siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Lisäksi porukassa luomme rutiineja, tapoja ja tottumuksia, joita kutsutaan sosiaalisiksi konstruktioiksi. Näiden kautta rakennamme yhteisen arvopohjan oikealle ja väärälle. Suurimmillaan tällaiset porukat ovat uskontoja tai kansallisuuksia ja pienimmillään perheitä, kaveriporukoita tai harrastuskerhoja. Nämä porukat muokkaavat tapaamme katsoa ja tulkita ympäristöämme. Kun joku rikkoo tätä arvopohjaa vastaan, se kouraisee syvältä. Mielensä pahoittaminen on siis hyvin primitiivinen reaktio. Loppujen lopuksi olemme eläimiä.

Ainoa asia, joka kuitenkin erottaa ihmisen eläimestä, on kyky taistella omia impulsseja vastaan. Meillä on vapaus valita ja kyky ymmärtää tekojemme seuraukset. Ihminen on ymmärtänyt, että ainoa tapa menestyä ja kukoistaa on tehdä yhteistyötä. Yhteistyötä voimme tehdä ainoastaan sietämällä toisiamme.

Väitän, että ihmisten yhteistyön suurimpia saavutuksia on vapauden käsite. Ironisesti vapaus kuitenkin vaatii luopumista omasta vapaudestamme. Demokratia ja sananvapaus ovat vain ja ainoastaan vapauden edistämiseen luotuja instrumentteja. Nämä instrumentit tuntuvat epäkelvoilta, koska emme ymmärrä vapauden tuomaa vastuuta. Meillä on oikeus olla vapaita, mutta vastuu kunnioittaa muiden oikeutta vapauteen.

Yksiä aikamme suurimpia kliseitä on lopettaa mielipidekirjoitus sitaattiin, joten lopetan tämän kahteen:

"Derek says it's always good to end a paper with a quote. He says someone else has already said it best. So if you can't top it, steal from them and go out strong." - Danny Vinyard (American History X)

ja

"But no one has the right to live without being shocked. No one has the right to spend their life without being offended. Nobody has to read this book. Nobody has to pick it up. Nobody has to open it. And if you open it and read it, you don't have to like it. And if you read it and you dislike it, you don't have to remain silent about it. You can write to me, you can complain about it, you can write to the publisher, you can write to the papers, you can write your own book. You can do all those things, but there your rights stop. No one has the right to stop me writing this book. No one has the right to stop it being published, or bought, or sold or read." - Philip Pullman

Jeremias Kontio,
joka ei yleensä ole näin idealistinen, mutta krapulainen mieli on herkkä.

Kolmas kausi avattu, jäätävästi!

Keskiviikona 9.9.2015 Ravintola Dynamossa katsottiin Docventures ohjelmasarjan kolmannen kauden avauksena Laura Poitierin veret seisauttava dokumentti Citizenfour. Keskipisteenä dokumentissa oli Edward Snowden joka vuonna 2013 paljasti ennen näkemättömässä mittakaavassa Yhdysvaltain ja heidän liittolaistensa harjoittaman vakoilun koskien kaikkea mitä tietoverkoissa tapahtuu.

Itse muutaman kerran dokumentin katsoneena ei voi kuin ihmetellä, miten muutamat kohdat kykenevät edelleen shokeeraamaan. Metadata, ”full take”, yhdistettävyys ja seurattavuus ovat termejä joiden pitäisi saada katsojan hälytyskellot soimaan. Jos edellä mainitut eivät sitä saa aikaiseksi, niin sitten viimeistään järjestelmällinen valehtelu, jota poliittiset johtajat harjoittavat ympäri maailmaa. Tukenaan heillä on maailman tehokkaimmat tiedustelu- ja oikeudelliset järjestelmät, joiden pääasiallinen tehtävä on suojella ”valtiota” ja sitä kautta kaikkia niitä jotka suoraan työskentelevät valtiolle.

Dynamossa seurattiin tiiviisti Docventuresin lähetystä ja Citizenfour-dokumenttia. Kuva: Saara-Miira Kokkonen.

Dokumentin keskeinen ajatus oli valtion suhde kansalaisiin. Sana valtio tulee suomen kieleen kantasanasta valta. Valtio ja valta ovat kietoutuneet toisiinsa jopa sanan alkuperän johdosta. Näiden kahden suhdetta on hyvä peilata nyky-yhteiskunnassa, jossa valtiot ovat valmiita käyttämään äärimmäistä valtaa turvatakseen heidän näkökulmastaan tärkeät asiat.

Usein kuulee ihmisten sanovan että ”heillä ei ole mitään salattavaa”. Mielestäni tämän kaltainen ajattelu on vaarallista ja johtaa enenevissä määrin umpikujaan josta ei ole ulospääsyä. Jokaisella on jotain salattavaa, perheeltään, ystäviltä, työnantajalta, koululta, poliisilta, veroviranomaiselta ja niin edelleen. Haluaisitko sinä, että työnantajasi tietää kaiken sinusta, tai naapurisi?

Voit ajatella että sinulla ei todellakaan ole mitään salattavaa juuri nyt, mutta et voi tietää mikä on elämäntilanteesi kymmenen vuoden päästä. Voit olla työntekijöiden etuuksia ajava neuvottelija, lakimies, tuomari, toimittaja, tutkija tai vaikka tuote suunnittelija. Ammattisi täysipainoinen harjoittaminen tai asianomaisten turvallisuus edellyttää, että sinulla on kyky suojata työsi sisältöä niiltä tahoilta joille se ei kuulu.

Myös DGT-tiimi katsoi parhaaksi vetää foliohatut päähän. Kuva: Saara-Miira Kokkonen.

Suurin haaste tällä hetkellä on se, kuinka vakoilusta ja valvonnasta peruutetaan takaisin normaaliin tasapainoon valtion ja kansalasten yksityisyyden välillä. Citizenfour osoittaa raadollisesti tehtävän haasteellisuuden. Kun orwellimainen pullonhenki nimeltä ”isoveli” on päässyt pullosta ulos, sen uudelleen pullottaminen lienee mahdotonta?

”Isoveljen” leviämisen sekä vahvistumisen estäminen on tehtävä etupainotteisesti rajoittamalla valtion ja sen eri organisaatioiden valtaa suhteessa kansalaisiinsa. Näin voimme nukkua yömme edes hiukan levollisemmin uudessa uljaassa maailmassa. 

Jarmo Nevalainen  

Illan ohjelmassa visainen salaliittovisa. Kuva: Saara-Miira Kokkonen.

Illan ohjelmassa visainen salaliittovisa. Kuva: Saara-Miira Kokkonen.

Docankka kysyy sananvapaudesta

Ensi viikolla jatketaan sananvapauden parissa. Docankan uusin gallupkysymys löytyy oikealta! Kukassa nähdään keskiviikkona.

Salaliitto vai salaliittoteoria?

Docventuresin kolmannen tuotantokauden ensimmäisen viikon teema on salaliitto. Laura Poitrasin ohjaama Oscar-palkittu CITIZENFOUR kertoo ehkä aikamme suurimmasta salaliitosta. 

Tietovuotaja Edward Snowdenin tähdittämä dokumenttielokuva paljastaa muun muassa sen, miten Yhdysvaltojen Kansallinen turvallisuusvirasto NSA on kuunnellut eri valtioiden johtajien puheluja. Snowdenin paljastusten myötä aika moni joutui muuttamaan käsitystään turvallisuudesta.

Snowdenin paljastus ei suinkaan ole ainut todeksi osoitettu salaliitto. Historian kirjat ovat täynnä kahden tai useamman tahon välisiä salaisia sopimuksia, joiden avulla on saavutettu tai pyritty saavuttamaan tietty tavoite. Vielä enemmän on spekulaation tasolle jääneitä salaliittoja, joita kutsumme salaliittoteorioiksi.

Arkikielessä salaliitot ja salaliittoteoriat sekoittuvat helposti toisiinsa, mutta vilkaistaanpa sanakirjaan:

• Salaliitto: tehdä salaisia suunnitelmia toisten kanssa etenkin rikollisten päämäärien saavuttamiseksi
• Salaliittoteoria: hypoteesi, jonka mukaan jonkin merkittävän tapahtuman takana on salaliitto.

Tällä hetkellä elämme eräänlaista salaliittoteorioiden aikaa. Media ja verkkokeskustelut, ja yllättävän usein myös politiikan retoriikka, ruokkivat epäilyksiä salaliitoista. Kaoottisessa maailmassa on helppo nähdä sattumanvaraisissakin asioissa suunnitelmallisuutta ja hämäriä päämääriä.

Salaliittoteorioista puhuttaessa keskustelua leimaa usein väheksyntä ja halveksunta. Salaliittoteoreetikot leimataan kylähulluiksi, jotka vetävät päähänsä foliohatun ja varovat naapureitaan rappukäytävässä. Mielikuva, joka toistuu mediakuvastoissa tiuhaan. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa voidaan olettaa kyseisen kuvan olevan myös melko fiktiivinen. Sen todistaa muun muassa Edward Snowden.

En ole vielä nähnyt CITIZENFOURia (odotan innolla keskiviikkoa), enkä siksi osaa sanoa, millaiset tekijät ajoivat Snowdenin paljastuneen salaliiton jäljille. Silti Snowdenin tapaus julistaa samaa ajatusta, jonka John Lawrence Reynolds totesi jo vuonna 2008 teoksessaan Varjojen väki – Maailman salaseurojen historia.

Teoksessaan Reynolds pohtii, tarvitseeko ihminen turvallisuuteensa kohdistuvia uhkakuvia ja salaliittoteorioita, jotta voisi arvostaa turvallisuuttaan? Snowdenin kritisoijat kokevat, että NSA-paljastukset ovat aiheuttaneet enemminkin turvattomuutta. Mutta entäpä jos Snowden olisi jättänyt tietonsa kertomatta? Mitä, jos salaliittoteoreetikot kautta maailman vaikenisivat?

Niin kauan kuin maailmassa on salaliittoja, tarvitaan vastavoima välinpitämättömyydelle ja kyseenalaisille valtavoimille. Ehkä osa – jopa moni – salaliittoteoria osoittautuu pelkäksi vainoharhaisuudeksi, mutta aina välillä törmäämme Edward Snowdeniin, joka onnistuu heilauttamaan maailmaa.