Mitä huomenna syötäisiin?

Ensimmäisen haastepäivän aamuni alkoi tuttuun tapaan suomalaisella kaurapuurolla, raejuustolla ja mustaherukoilla. Jopa kahvimaitona toimi opiskelijaelämään kuulumattoman ylellisesti rasvaton luomumaito, joka mielestäni maistuu tuplasti paremmalle verrattuna tavalliseen maitoon tai ainakin kaupan päälle kohentaa omaatuntoa.

Lounasaikaan mennessä olin kuitenkin jo unohtanut koko haasteen suunnatessani vain kiireessä opiskelijaravintolaan. Jonottaessa päädyin vahingossa huomaamaan, miten päivän kasvikset tulivat suoraan pussista valmiiksi pilkottuina. Suurimmaksi osaksi kasvissyöjänä katsoin lautasellani makoilevaa paahtopaistia miettien mistäköhän sekin on siihen päätynyt. Tarjolla oli sentään taas luomumaitoa, mutta tällä kertaa se herätti lähinnä vain ristiriitaisia tunteita.

Opiskelijaelämän tunnetaan yleisesti asettavan haasteita kaikenlaisille ruokatottumuksille. Raha määrää usein jo sen, ostaako opiskelija kaupasta edes sitä maitoa. Mikäli joskus on varaa valita päädytään usein siihen halvimpaan Pirkkaketjun tuotteeseen, jotta rahaa jää vielä vuohenjuustoon ja kylmäsavuloheen. Suomalaiset tomaatit jätetään hyllylle, koska hollantilaiset ovat halvempia ja kasviksia täytyy syödä. Luomuosasto kierretään kyllä läpi etsien punaisia tarjouslappuja. Säästäminen on sitä varten, että voi kerran vuodessa lähteä viikoksi tai kuukaudeksi Pattayalle.

Myönnettäköön edellisen olevan aika raju näkemys, mutta myös osuva kuvaus itsestäni noin kahden vuoden takaa. Mikä sitten sai minut, köyhän opiskelijan, satsaamaan suomalaiseen- ja jopa luomuruokaan?

Riku ja Tunna ovat lähetyksissään nostaneet esille tärkeän kysymyksen siitä, mitä jokainen tavallinen kansalainen voisi tehdä jonkin pielessä olevan asian hyväksi. Ajankohtaiset Putin-juustot ja kotimaista tuotantoa tukevat kampanjat ovat aiheuttaneet osalle suomalaisista suurta riemua ja ylenpalttista hamstrausta, mutta toivottavasti uutisoinnit ovat herättäneet myös pohtimaan edes jonkin verran omaa kuluttajuuttaan ja vallitsevaa kulutuskulttuuria.

Torstai-iltani päättyi synttärijuhlien merkeissä, jossa kokattiin porukalla ruokaa. Pääraaka-aineena oli naudan entrecotea ja hevosta, jotka oli vaivalla hankittu naapurikylän lihakaupasta. Itseäni kauhistutti kuitenkin lihaa itsessään enemmän sen määrä. Siispä samalla kun muut nautiskelivat annoksistaan, oli minun jotenkin vain pakko kommentoida tuota luonnonvarojen yliannostelua. Maailmanmenosta hyvinkin tietoinen ja siitä välittävä poikaystäväni totesi vain olevansa melko varma, että jo muutaman vuoden kuluttua joudumme syömään pelkkiä matoja. Mutta oikeuttaako se tuleva huonompi päivä syömään nyt niin paljon ja hyvin kuin vain oma varallisuus antaa periksi?

Viikon aikana kaipasin eniten ananasta, banaaneita, intialaista ruokaa, bataattia, lohta ja cashewpähkinöitä. Yllätyksekseni kiellettyjen aineiden listani osoittautui lopulta melko lyhyeksi. Pelkällä suomalaisella ruoalla eläminen olisi kuitenkin lähes mahdotonta, sillä jo useimmat mausteet ovat ulkomaalaisia.

Haluan vielä huomennakin syödä suurimmaksi osaksi kotimaista, lähellä ja eettisesti tuotettua ruokaa. Mielestäni olen juurikin sitä mitä syön, enkä näe enää mitään syytä, miksi valitsisin suuhuni pantavaksi sen huonomman vaihtoehdon. Lisäksi urheilijana uskon, että mikäli palkitsisin kehoni kourallisella e-aineita jokaisen jäätävän rääkin jälkeen, sanoisi se varmasti sopimuksensa aika pian irti.

Maailman muuttuessa uskon, että jonain päivänä juuri ne leväpullat saattavat olla oikeinkin kelvollista ja hyvää sapuskaa. Lopulta kyse on vain tottumuksista - ja vastuullisuudesta.

Lihaton lokakuu alkakoon!

Janina Saarnio, Hurma ry

Ei saa peittää

Siinä vaiheessa kun keväällä katsoin jääkiekkoa, söin salmiakkia ja haaveilin erätauolla saunasta, tajusin olevani kävelevä stereotypia.

Ei sillä, että asia olisi tullut mitenkään suurena yllätyksenä. Viime syksynä vaihdossa alkuahdistusta aiheuttivat toiset vaihto-oppilaat, joille käsite henkilökohtainen tila vaikutti olevan tuntematon. Totuin vähitellen poskisuudelmiin, mutta sitä ennen tarjosin omaa kättäni hyvissä ajoin, että se puolen metrin hajurako varmasti jäisi väliimme. Opiskelun kalleudesta keskustellessa tuli tietenkin kerrottua, että ”in Finland we have this thing called free education”. Ensimmäisten pakkasasteiden saapuessa Tukholmaan olin asiantuntija-asemassa neuvoessani australialaisia lämpimän pukeutumisen saloihin. Koska eihän tämä vielä mitään, miettikääpä sitten kun pakkasta on -30 astetta!

Olen siis hoitanut oman osani suomalaisuuden stereotypian uusintamisessa. Toisaalta en pidä stereotypia-ajattelua pelkästään huonona, sillä ainakin länsinaapurissa Suomi-kortin pelaaminen sai osakseen positiivista vastakaikua. Ja kai ne stereotypiat aina perustuvat edes jollain tasolla todellisuuteen? Kenties vanha käsitys suomalaisuudesta on kuitenkin hieman jo väljähtänyt. Olisiko aika luoda uusi kuva suomalaisuudesta?

2010 perustettiin työryhmä pohtimaan Suomen brändiä. Tarkoitus oli määritellä kuvaus siitä, miltä Suomi haluaa näyttää ulkomailla. Sivuutan kuitenkin kyseisen maabrändiraportin julkeasti, sillä en halua kabinettivaikutteita omaan pohdintaani.

Tässä se siis on: uusi uljas kuva suomalaisuudesta!

Tai ainakin sen kevyt viritelmä.

Puhuttaessa suomalaisten lempiurheilusta jääkiekko lienee aika vahvoilla kärkikahinoissa. Meillä on -95 ja -11, toisaalta myös traaginen Torino. Uusi suomalaisuus huomioisi myös esimerkiksi Suomen koripallojoukkueen nousun mm-kisoihin ja fanien keskuudessa vallinneen maagisen tunnelman. Urheilun ohella ei sovi myöskään unohtaa muita kilpalajeja. Suomessa järjestettiin alkukesästä koodauksen mm-kilpailut, joissa isäntämaa tuli kolmanneksi.

Entä suomalainen ruokakulttuuri? Salmiakki ja mämmi ovat hyviä keinoja herättää turisteissa järkytystä, jota voidaan sitten lieventää tarjoamalla pala Fazerin Sinistä. Petteri Punakuonoa saa niin ravintoloissa kuin säilykkeenäkin kaupan hyllyltä. Ruokabrändäys kaipaisi silti kohennusta. Uudet ruokatrendit gojimarjoista avokadopastaan eivät ole raaka-aineiltaan järin kotimaisia. Olisiko aika palata juurille? Nauris oli yksi suomalaisen ruokavalion perusta ennen kuin trendikäs ulkomaantulokas peruna valtasi ruokaympyrän. Voi olla, etteivät suomalaiset naurisruoat kykene lyömään laudalta Ikean lihapullia kansainvälisen yleisön keskuudessa, mutta näyttävä lanseeraus voisi herättää huomiota. Lisäksi olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että yhä useampi tulisi tutustuttaa leipäjuuston ja lakkahillon täydelliseen yhdistelmään.

Sauna. Ilmeisesti ainoa suomen kielen sana, joka on omaksuttu myös muihin kieliin. Paitsi tietenkin ruotsiin. Suomalaisuudesta tuskin milloinkaan puhutaan ilman mainintaa tästä rakkaasta höyryhuoneesta. Uuttakaan suomalaisuuden kuvaa on vaikea muodostaa ilman mainintaa saunasta. Tosin suomalaisten maallistuessa ja jättäessä kirkon yhä suuremmissa määrin lienee hyvä, että jäljelle jää edes yksi paikka hartaille hetkille. Jättäkäämme siis sauna rauhaan, jotta jäljelle jäisi jotain vanhaakin.

Scandinavia and the World (http://satwcomic.com/art/sauna-time.jpg)

Miten sitten on suomalaisten luonteenpiirteiden laita? Pessimistisestä asenteesta ja hiljaisuudesta on muotoutunut ylpeydenaihe, jota toistellaan ulkomaanmatkoilla (mikäli siis jotain ylipäänsä sanotaan). Samalla toisaalta muistutetaan, että englannin taitohan täällä on erinomainen. Ruotsin kielestä osataan vain olennainen: tack, hej, den glider in ja Mats Sundin är homosexuel. Uusi suomalainen toivon mukaan tekee muutakin, kuin ryyppää ja puhuu talvisodasta, ja on sitten seuraavan viikon hiljaa kaikilla osaamillaan kielillä. Puhua voisi esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan ongelmista, mutta myös hyvistä puolista. Äitiyspakkauksesta tuli nopeasti nettihitti, joka kiillotti hetkessä Suomi-kuvaa hyvien PISA-tutkimustulosten veroisesti. Siitä kelpaa jutella millä kielellä tahansa.

Suomalainen kulttuuri vaikuttaa pyörivän sekä vanhojen klassikkopatujen, kuten Sibeliuksen ja Gallen-Kallelan ympärillä, että toisaalta myös nykyaikaisempien vientituotteiden, kuten Sofi Oksasen ja Nightwishin parissa. Lordi vaikutti tekevän Suomesta Euroopan virallisen hevimaan, ja raskaampi musiikki houkutteleekin edelleen ihmisiä matkustamaan Suomeen ja opettelemaan ”maailman vaikeinta kieltä”. Maamme kulttuurissa on kuitenkin pakko olla muutakin mielenkiintoista kuin pari mahtipontista sinfoniaa, Kalevala ja rivi pitkätukkia kitaran varressa. Populaarikulttuurin osalta huutoon ovat osittain vastanneet kansainvälisesti menestyneet suomalaiset tv-ohjelmat. Kun Arman Alizad saa kerta toisensa jälkeen selkäänsä tai Riku ja Tunna kulkevat ympäri maailmaa milloin missäkin ja milloin mitäkin syöden, hurraa globaali yleisö innoissaan. Osansa erilaisen suomalaisen kulttuurikuvan luomisessa ovat tehneet myös Duudsonit, kuunatsit ja astetta pelottavampi joulupukkitarina.

Kyseiset hajatelmat eivät välttämättä tuo mitään järisyttävän uusia elementtejä Suomi-kuvaan. Toisaalta on vaikeaa murtaa stereotypioita, joiden huolellinen rakentaminen on aloitettu jo kauan ennen itsenäistymisen aikaa. Koska onhan oleellista muistaa muun muassa sekin, ettei Ruotsin sotimisesta 30-vuotisessa sodassa olisi tullut yhtään mitään ilman suomalaisia Hakkapeliittoja.  

Mitä sitten itse lopulta ajattelen suomalaisuudesta? Minulle se näyttäytyy monipuolisena, ehkä hieman mustan huumorin ja sarkasmin sävyttävänä kokonaisuutena. Toivon, että Suomi tullaan tulevaisuudessakin tuntemaan maana, joka tarjoaa kansalaisilleen ilmaisen koulutuksen läpi eri koulutusasteiden ja jossa joulupukki on tavattavissa ympäri vuoden. Toivon myös, että suomalainen puhuu rohkeasti vähintään molempia kotimaisia ja osallistuisi välillä pihatalkoisiin naapurin lastenvaunujen kadehtimisen sijaan.

Ja että olisimme enemmän kuin vain kaksinkertaisia jääkiekon maailmanmestareita. 

- Essi Nummi, Docventures goes Turku -kisakatsomon sometiedottaja

#dgt14

Docventures goes Turun Facebook-ryhmää seuranneet ovat saattaneet jo nähdä uuden tatuointini. Kyynärpäätäni koristaa lyhyt ja ytimekäs Docventures goes Turku -hashtag: #dgt14. Tatuoinnin tekemisestä on aikaa alle kaksi viikkoa, mutta olen saanut jo paljon kommentteja ja kysymyksiä sitä koskien. Päällimmäiset reaktiot ovat olleet: Siistii!, Ihan hullua! ja Miksi sä ton otit? Yritän nyt sitten vastata jälkimmäiseen.

Aloitimme Docventures goes Turun suunnittelun viime kesänä. Yllätyin jo ensimmäisessä suunnittelupalaverissa siitä, miten innoissaan kaikki olivat tästä tilaisuudesta. Porukka oli alusta asti sitoutunutta ja tosissaan mukana. Olemme nyt toteuttaneet neljä Docventures-kisakatsomoa hyvällä draivilla ja olen edelleen yllättynyt siitä, miten hyvin kaikki on sujunut.

Tatuointini ovat koristeita, mutta myös tapa kertoa minulle tärkeistä asioista. Ne ovat muistoja, joita kannan mukanani. Olen löytänyt myös tatuoijan, Turku Tattoo Parlourin Tutan, joka on aina innoissaan kaikista hulluimmistakin tatuointi-ideoistani ja siksi niitä on kiva toteuttaa. Ehkä #dgt14-tatuointi oli alun perin hölmö päähänpisto, joka syntyi hetken mielijohteesta ja ideasta saada lisää huomiota projektillemme, mutta toteuduttuaan se on enemmänkin kiitos koko tälle hyvälle porukalle, sillä olen tavannut Docventures goes Turun parissa monta kiinnostavaa ja lahjakasta tyyppiä.

Tosin tatuoinnillani on myös pieni sivujuoni. Ehkä tällaisen hullun idean toteuttaminen haastaa muitakin mukaan Docventures goes Turun somehaasteisiin. Tatuointia ei tietenkään tarvitse ottaa, vaan somehaasteet onnistuvat näppärästi esimerkiksi valokuvaamalla. Tehdään yhdessä hyvästä vielä parempaa.

- Frida

Totuutta mä metsästän

Suomen kieli on äärimmäisen rikas ja täynnä loistavia tapoja ilmaista tunteita ja ajatuksia. Jotkut sanonnat ovat olleet niin osuvia, että ne ovat jääneet elämään historiaamme ja kummittelevat jokapäiväisessä elämässämme. Ne ovat niin arkipäivää, ettei sanontojen kirjaimellista merkitystä tule ikinä edes ajateltua. Otin muutamia sanontoja syyniini ja aloin tutkia niiden kirjaimellista merkitystä vertauskuvien sijaan.

Paistaa se päivä risukasaankin

Totta, päivän valolta ei pääse oikein missään pakoon. Sisätiloissa toisaalta on mahdollista päästä täysin valottomaankin tilaan. Uskon, että myös luonnossa on mahdollista löytää täysin pimeitä olosuhteita, kuten jotkut luolastot ja tietysti syvät merenpohjat. Täytyy kuitenkin muistaa itse risukasa. Missä risukasoja yleensä esiintyy? Risut tulevat kasvillisuudesta ja kasvit tarvitsevat valoa, joten luonnollisesti risukasat ovat myös valon äärellä. Päivä paistaa siis myös risukasoihin.

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta

Ei muuten käy. Vatsassa sijaitseva mahalaukku ei ole kytköksissä sydämeen. Suussa hampaiden pilkkoma ruoka siirtyy nielun kautta ruokatorveen, josta se matkaa mahalaukun kautta suolistoon ja ulos. Sydän taas on kytköksissä verisuoniin. Tie miehen sydämeen käy siis laskimoiden kautta.

Yksin lämmin, kaksin lämpimämmin

Todellakin! Kaksi lämmittää aina enemmän kuin yksi. Voi ajatella, että yksi klapi on palaessaan lämmin, mutta kahdella klapilla saadaan jo kuumempi roihu. Samoin kaksi minttupaukkua kaakaossa lämmittää usein enemmän kuin vain yksi paukku…

Vanha suola janottaa

Kyllä. En näe eroa siihen, miten uusi suola janottaisi enemmän tai vähemmän verrattuna vanhaan. Suola janottaa aina.

Nätti kuin sika pienenä

Isona siat eivät välttämättä ole maatilan kauneimpia,

mutta kyllä ne pienet ovat aika söpöjä!

Loppui lyhyeen kuin kanan lento

Selvitettyäni tilannetta, kanat voivat lentää lyhyitä matkoja, kuten puuhun tai aitojen yli. Tarkkaa matkaa en saanut selville. Toisaalta pisin kanan lento on tähän asti ollut hieman alle 92 metriä ja kestänyt 13 sekuntia! Se on jo aika pitkä matka jopa kanalle, mutta sanoisin, että kanan lennot ovat lyhyitä ja sanonta toimii.

Olipa jännittävää. Vain yksi valitsemistani sanonnoista oli kyseenalainen. Osa on ehkä hieman itsestään selviä, mutta toisaalta sanontoina ne toimivia. Totuutta ei piiloteltu näissä sanonnoissa, mutta entä muut sanonnat? Pureeko haukkuva koira? Tuleeko itku pitkästä ilosta? Kuinka asiat todella ovat? Totuuden etsintä jatkukoon.

- Lotta Luukka, mediatuotannon opiskelija ja TOY ry:n puheenjohtaja. 

Totuus kuuluu muumien suusta

Sanotaan, että asioilla on aina kaksi puolta ja totuus löytyy yleensä jostain niiden väliltä. Sen sijaan, että lähtisin tavoittelemaan ja etsimään suurta totuutta tekstin kautta, totesin yksinkertaisen olevan kauniimpi ja parempi vaihtoehto.

Tässä siis elämän totuuksia muumien suusta kuultuna. Tämän lähemmäs totuutta on vaikea päästä.

- Katja Mikkola, Docventures goes Turku -kisakatsomon projektikoordinaattori

Kerran aloitin vallankumouksen

Syyskuussa kaksikymmentäneljätoista tajusin, etten ole koskaan aloittanut vallankumousta. Olin yli kolmekymmentävuotias ja täysin ummikko siinä, mitä tuli kumoukselliseen toimintaan. Siispä halusin kokeilla jotain uutta. Halusin kirjoittaa viestejä ja viedä ne kirjaston kirjojen väliin. Mutta, mikä olisi minun viestini? Se olikin hankalampi pala purtavaksi. Uskon ihmisten tasa-arvoisuuteen ja heikompien puolustamiseen, mutta en ole kovin kiihkeä, ainakaan ulospäin.

Koin, ettei minulla ollut mitään sanottavaa, ei mitään, millä kohahduttaisin ja valistaisin muita. Mutta sitten tajusin, että muilla oli. Päädyin listaamaan kaikki rakastamani vallankumouksista kertovat kirjat: George Orwellin eläinten vallankumous ja vuonna 1984, Väinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla, Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 ja Pelle Miljoonan Puerto Galera. Henkilökohtaisia vallankumouksiakin oli saatava mukaan, joten ikisuosikkini Erlend Loen Supernaiivi ja Martin Pagen Kuinka minusta tuli tyhmä pääsivät listalle. Sitten lisäsin vielä Nälkäpelit vähän nuorekkaamman ja trendikkäämmän kirjallisuuden ystäville. Listan yläpuolelle kirjoitin tekstin: Lue nämä, tee jotain!

Kirjastossa jännitti. Tiesin, etten ollut tekemässä mitään väärää, mutta tunsin itseni silti vähän salaperäiseksi, agentiksi. Pari hömppäromaania sai väliinsä lapun, niin myös pari dekkaria. Sitten törmäsin hyllyjen lomassa kirjoihin, jotka löytyivät listaltani ja tajusin, että olen väärässä paikassa. Ehkä vallankumouksellista kirjalistaani ei ollut järkeä viedä sinne, missä ihmiset ovat jo valmiiksi etsimässä itselleen luettavaa. Ehkä listani tekisi suuremman vaikutuksen muualta.

Meidän talossamme käy säännöllisesti rouvia tuomassa lappuja taivaallisista asioista. Eräänlaista vallankumouksen yllyttämistä sekin. Ehkä minä voisin tehdä samoin. Menisin rappukäytäviin ja soittaisin ovikelloa, antaisin lapun käteen ja jopa juttelisin kirjavalinnoistani, jos oven avaaja sen soisi. Idea oli hyvä, mutta en toteuttanut sitä, meni pupu pöksyyn. Sitä paitsi rappukäytäviin ei Turun keskustassa pääse ilman ovikoodeja.

Johonkin kirjalista oli kuitenkin vietävä. Halusin, että edes joku lukisi minun listani ja ehkä jopa valitsisi kirjan siltä. Jaoin listan lopulta naapureideni postiluukkuihin. Kansalaistottelemattomuus on kuitenkin vielä vähän harjoitusasteella kohdallani, joten kohteliaasti jätin välistä asunnot, joiden ovessa kiellettiin mainokset.   

Ei, minusta ei koskaan tule kunnon vallankumouksellista, mutta viime viikolla opin arvostamaan niitä, joilla on kutsumus muuttaa maailmaa. Sitä paitsi hississä on mielenkiintoista tuijotella naapureita ja miettiä, miten kirjalistani on heihin vaikuttanut. Ehkä joku iskee minulle joku päivä silmää.

Neiti X

Kirjoittaja suhtautuu vallankumouksiin vakavasti, mutta ei ollut vielä itse valmis sellaiseen.

Vallankumous, joka heijastettiin valkokankaalle

Tällä viikolla Docventures-sarjan teemana vallitsee vallankumous. Termeinä ”vallankumousta” ja ”vallankumouksellisuutta” voidaan pitää äärimmäisen monitulkintaisina. Yksi tapa lähestyä erinäisiä visioita ovat kansainvälisen elokuva- ja dokumenttimaailman tarjoamat näkemykset.

Näin Christopher Nolanin elokuvan ”Inception” ensimmäisen kerran kesällä 2010. Mielestäni se oli nerokas. Kyseisessä elokuvassa koitetaan istuttaa yksilön päähän ajatus, jonka eteenpäin vieminen voisi oletettavasti muuttaa tulevaisuuden tapahtumakulkua.

Samantyyppisistä lähtökohdista käynnistyvät vallankumoukset. Ympäristö vaikuttaa yksilöön ja tälle syntyy muutoshalun pohjalta idea, jota tämä lähtee toteuttamaan. Joskus nuo ideat jäävät ajatuksen tasolle, mutta siitä huolimatta jokaisen ihmisen voitaisiin todeta olevan kykenevä vallankumouksellisiin tekoihin. Idean lisäksi tarvitaan vain uskallusta.

Teemana vallankumous sitoutuu Docventures-sarjan viikkoa aikaisemmin esittelemään teemaan, aktivismiin. Ne kulkevat käsi kädessä, sillä toista tarvitaan toisen luomiseen ja ylläpitämiseen.

Terminä ”vallankumous” on silti äärimmäisen monitulkintainen. Sen tyyppeihin luokittelu muuttuu radikaalisti tutkijasta ja aikakaudesta toiseen siirryttäessä. Joka tapauksessa sen käsittäminen pelkästään poliittisena olisi kapeakatseista. Vallankumous ei ole aina väkivaltainen taistelu olosuhteiden parantamiseksi, vaan siihen voidaan pyrkiä niin teknologian kuin taiteen keinoin. Täten se on läsnä myös jokapäiväisessä arjessa.

On totta, että mediaotsikoissa aktiivisimmin esiintyvät poliittiset vallankumoukset. Kiinnostavia ovat kuitenkin myös vallankumouksen toisenlaiset muodot, erityisesti niiden fiktiiviset vastineet, joita kirjat ja elokuvat tuovat kuluttajien ulottuville.

Huomattavaa on, että viime vuosien aikana elokuva- ja dokumenttitaivaalle on heijastettu varsin laaja-alaisesti vallankumouksellisuuden ilmenemismuotoja. Seuraavaksi käsittelen joitain tämän vuoden aikana kohtaamiani esimerkkejä.

Tekoälyn vallankumouksellisuus?

Mainitsin aiemmin teknologisen vallankumouksen, joka viittaa lyhyessä ajassa tapahtuvaan teknologian korvaamiseen toisella. Se on yhtä kuin muutos, joka saadaan aikaan useamman teknologisen keksinnön yhtäaikaisella vaikutuksella. Keksinnöt tarjoavat uusia toimintatapoja ja täten vaikuttavat yhteiskunnan jäsenten käytökseen.

Keväällä 2014 Oscar-gaalassa menestyneessä Spike Jonzen elokuvassa ”Her” on havaittavissa tulevaisuuteen sijoittuva teknologinen vallankumous. Se kuvaa mitä voisi tapahtua, jos tekoälyä kehitettäisiin entistä ihmiskeskeisemmäksi.

Jo elokuvan ensimmäiset minuutit selventävät, kuinka älypuhelimien ja muiden laitteiden maailmasta on siirrytty kokonaisiin ”älykoteihin” ja ”älyrakennuksiin”. Uutta ovat myös teknologian lisääntynyt näkymättömyys ja materiaalittomuus. Sen hyödyntämiseksi tarvitsee harvoin nähdä erityistä fyysistä vaivaa - tietokonetta käyttääkseen ei tarvitse painella näppäimistöä ja valoja sytyttääkseen ei tarvitse koskea katkaisijaan, pelkkä ääni tai etäisempi liike ratkaisee asian.

Elokuvan pääjuoni pyörii kuitenkin teknologian personoimisen ja nimenomaan tekoälystä rakennettujen persoonien ympärillä. Sen päähenkilö Theodore rakastuu tekoälyyn nimeltä Samantha, joka ruumiittomuudestaan huolimatta muistuttaa huomattavasti aitoa ihmistä kyetessään tuntemaan ja reagoimaan asioihin. Lisäksi elokuvan aikana kohdataan myös muita tekoälypersoonia. Päähenkilön pelaamien videopelien hahmotkin heijastuvat huoneeseen holografisina olentoina, joilla on oma mielipide ja joiden kanssa voi keskustella.

Tavallaan ”Heriin” voisi ajatella liittyvän myös eräänlainen rakkauden vallankumous. Uusia rajoja ylitetään, kun henkilön on mahdollista rakastua nyt myös täysin koodista rakennettuun persoonaan. Voisiko sen ajatella ottavan kantaa myös nykypäivään, jossa ennakkoluulot edelleen vallitsevat tiettyjen liikkeiden ympärillä?

Moraalittomasta käytöksestä kadotettuun sukupolveen

Toisaalta, joskus voidaan puhua esimerkiksi jonkun ikäluokan, etnisyyden tai vähemmistön vallankumouksellisesta käytöksestä. Aiheeseen liittyvänä elokuvaesimerkkinä voisi toimia Paolo Sorrentinon ”Suuri kauneus”.

Sorrentinon uusin elokuva vie katsojansa nykyajan Roomaan, missä juhlitaan, puhutaan härskejä, tapaillaan nuoria naisia ja kotiudutaan auringon noustessa. Eikö kuulosta normaalista poikkeavalta? Nuorison kohdalla vastaavanlainen käytös lienee oletettavaa, mutta ”Suuressa kauneudessa” kyseistä elämää elävät jo keski-iän myöhäisemmälle puolelle ehtineet yksilöt.

Elokuva kertoo vanhemman ikäluokan rajoja rikkovasta käytöksestä ja moraalittomuudesta. Omaa ikää ei haluta myöntää, koska nuoruutta ihannoivassa maailmassa se tuntuisi vastenmieliseltä. Vallankumouksellinen käytös luo sosiaalista statusta Rooman taiteilijayhteisössä, joka tuntuu lievästi sanottuna tekopyhältä ja kyseenalaisille arvoille rakentuneelta.

Glamourin alta paljastuu kuitenkin pian synkempiä sävyjä. Elokuvan alussa päähenkilö Jep Gambardella juhlii 65-vuotissyntymäpäiväjuhliaan, joiden jälkeen hän havahtuu oman elämänsä tyhjyyteen. ”La Dolce Vita” ei täytä enää odotuksiaan. Jäljelle jää yksinäisyys.

Samanlaista tematiikkaa tarjoilee chileläisen Sebastián Lelion ”Gloria”. ”Gloriassa” tosin vanhemman ikäluokan vallankumoukselliseksi miellettävä käytös tuntuu olevan enemmän kiinni rajallisesta elämästä nauttimisesta kuin maineen ylläpitämisestä. Elokuva noudattaa tyypillisen rakkaustarinan kaavaa. Sen keskiössä on keski-ikäinen, eronnut naishenkilö nimeltä Gloria, joka tapaa uuden miehen. Suhde osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi. Vaikka revittelevää käytöstä on myös aikaisemmin havaittavissa, niin erityisesti ongelmien ilmaantuessa Gloria turvautuu suutuksissaan holtittomiin tekoihin.

Taustalla tarinassa vallitsee Chilen poliittinen lähihistoria. Glorian ja muiden samaan ikäluokkaan kuuluvien voisi todeta edustavan Chilen kadotettua sukupolvea, jonka nuoruutta varjosti olennaisesti kenraali Augusto Pinochetin sotilasjuntan vuonna 1973 johtama vallankaappaus. Elämää 70-luvulla varjostaneen poliittisen tilanteen vuoksi Glorian ikäluokka haluaa elää nyt sitä elämää, mihin heille ei annettu nuoruudessa mahdollisuutta.

Poliittisia sävyjä pastellimaailmassa

Poliittista taustatarinaa tarjoilee myös Wes Andersonin ”The Grand Budapest Hotel”. Andersonin visuaalisessa ilmeessä vallitsevien pastellisävyjen alla piilee erittäin synkkiä viittauksia Euroopan lähihistoriaan.

Elokuvan tarina sijoittuu kuvitteelliseen valtioon, joka toimii eräänlaisena sekoituksena Itävaltaa, Unkaria ja Tšekkiä. Vaikka juoni keskittyy huomattavasti enemmän sekoitukseen elämäkertaa, rakkaustarinaa ja murhamysteeriä, niin taustalla vallitsee ensimmäisen maailmansodan läsnäolo, jossa ZZ-joukot, Andersonin oma vastine SS-joukoille, haalivat aina enemmän valtaa kertomuksen edetessä. Elokuvan aikana heitä vastustetaan ja pilkataan useampaan otteeseen, mutta loppupuolella kapina johtaa traagisiin seurauksiin.  Täten ”The Grand Budapest Hotellin” voisi todeta kytkeytyvän poliittiseen vallankumouksellisuuteen sekä sen mahdollisiin tuhoisiin seurauksiin juuri vallankumouksellisille.

Paluu todellisuuteen

Fiktiota olennaisempaa on kuitenkin todellisuus. Vallankumousten onnistuttua pysyttelemään viimeisen muutaman vuoden ajan aktiivisesti mediaotsikoissa on myös dokumenttimaailma herännyt käsittelemään niitä. Arabikeväästä tehtiin lyhyessä ajassa varsin ennätyksellinen määrä tulkintoja. Myöhemmin syttyivät vielä Syyrian ja Ukrainan kriisit, joista ensinnä mainittua myös viikon Docventures-jakso käsittelee. Kyseinen dokumentti vie katsojan poliittisen vallankumouksen etulinjaan, suorastaan harvinaisen lähelle kuolemaa ja kaaosta. Jatkuvasti synkkenevästä tilanteesta huolimatta taustalla vallitsee se yksi asia, jota jokainen vallankumous vielä tarvitsee – toivo.

-Karoliina Rajala, Kinokoplan hallituksen jäsen 2014

Kuvitus: Merja Suhonen

Klikkauksen päässä aktivismista

Tykkää ja jaa. Siinä someajan mikroaktivismin tärkeimmät työvälineet. Slacktivismiksi (Slacker + activism) tai kliktivismiksi haukuttu ”näennäisaktiivisuus” on saanut osakseen kovaa kritiikkiä. Ihmiset ostavat itselleen hyvän omatunnon tykkäämällä ja jakamalla, ja saattavat samalla luopua aidosta aktivismista, kuten lahjoittamisesta ja suorasta toiminnasta.

Onko asia kuitenkaan niin yksinkertainen? Minun mielestäni ei.

Oma aktiivisuudentasoni vaihtelee. Olen työskennellyt erilaisissa järjestöissä sekä vapaaehtoisena, että palkattuna. Olen ollut järjestöjen kuukausilahjoittaja ja tatuoinut käteeni (varsin näkyvälle paikalle) tasa-arvoista parisuhdelakia ajaneen Tahdon2013-kampanjan support-tatuoinnin. Mutta olen myös tykännyt ja jakanut.

Somessa laajasti tapahtuvaa slacktivismia on pidetty niin sanottuna nolla-aktivismina, koska sillä ei ole varsinaista suoraa vaikutusta asioihin. Toisaalta slacktivismi on nopea ja tehokas keino levittää tietoisuutta asioista. Samalla se antaa aktivoitumisen mahdollisuuden myös niille, jotka eivät syystä tai toisesta voi nousta barrikadeille.

Toki sanakirja määrittelee aktivismin edelleen suoran toiminnan politiikaksi, mutta löytyypä virallisesta määritelmästä myös venäläistämisen vastustamista ja Suomen itsenäistämisen vaatimista. Ehkä olisi aika määritellä käsite uusiksi. Voisimme puhua mikroaktivismista, aktivismin kevyimmästä muodosta, jonka kynnys on matala.

Suomessa matalankynnyksen kliktivismi on saanut aikaan tulosta. Esimerkiksi Indiedays Blog Awards 2014 -juhlassa vuoden blogitekona palkitun MAMI GOGO -blogin Mintun A Beautiful Body Project -blogihaaste olisi tuskin koskaan yltänyt saamaansa näkyvyyteen ilman jakamista ja tykkäämistä. Vaikka vallitsevia kauneusihanteita ravistelevassa haasteessa varsinaisina aktivisteina toimivat ne sadat bloggaajat, jotka paljastivat vartalonsa luonnontilassa, myös blogien lukijoilla oli suuri rooli positiivisen viestin välittäjinä ja bloggaajien kannustajina.

On totta, ettei mikroaktivismi useimmiten konkretisoidu toiminnaksi, mutta se toimii viestinvälittäjänä. Ehkä jakaja onnistuu tavoittamaan jonkun, joka aktivoituu ja innostuu toimimaan. Klikkaamalla ei edelleenkään pelasteta henkiä, mutta saatetaan jakaa muille keinoja niiden pelastamiseksi. Hyvä somenäkyvyys voi luoda myös positiivisia paineita – tuoreimpana esimerkkinä ekopesuaineiden irtomyynnin kieltänyt Tukes. Suuren somekohun myötä Turvallisuus- ja kemikaalivirasto lupautui lopulta etsimään toisenlaista ratkaisua asiaan.

Tarvitsemme edelleen Sini Saarelan, Pussy Riotin ja Yes Menin kaltaisia aktivisteja – riskinottajia ja niitä, jotka omistavat elämänsä paremman tulevaisuuden puolesta. Siinä samalla voimme kuitenkin antaa kaikkien aktivismin kukkasten kukkia.

Matalan kynnyksen mikroaktivismia jokainen voi kokeilla seuraavan kahdeksan viikon aikana ottamalla osaa Docventures goes Turun somehaasteisiin. Haasteet perustuvat Docventures-dokumenttien teemoihin. Ensimmäisenä voit haastaa itsesi katsomaan kaikki Docventuresin dokkarit hyvässä seurassa!

- Frida Maria Pessi
kirjoittaja on kulttuurituottaja, mediatutkija ja entinen järjestötyöntekijä

Docventures 2014 - syksyn teemat ja elokuvat

Tässä ne nyt sitten olisivat! Nimittäin Docventures-iltojen teemat ja esitettävät dokumentit. Kyseiset informaatiot voit stalkata alempaa. Tämän myötä myös Docventures goes Turku alkaa keskiviikosta lähtien kantamaan ahkerammin aktivointikorsia kekoon. Tiedossa kirjoituksia, haasteita ja ohjelmaa paikan päällä. Muistakaa siis Bar Kuka keskiviikkoisin klo 20 eteenpäin.

3.9. Aktivismi
The Yes Men Fix The World (2009)

10.9. Vallankumous
The Return to Homs (2013)

17.9. Vapaus
RiP: A Remix Manifesto (2009)

24.9. Totuus
Sotakuvaaja (2001)

1.10. Korruptio
The Ambassador (2011)

8.10. Tekopyhyys
American - The Bill Hicks Story (2009)

15.10. Suomalaisuus
Perkele! Kuvia Suomesta (1971)

22.10. Sankaruus
Man On Wire (2008)