Unohdettu Sampo

Näinä taloudellisesti epävakaina aikoina ei Suomessa pahemmin törmää kirjoituksiin joissa esitettäisiin tehokasta ratkaisumallia Suomen kansantalouden ongelmiin. Aikana, jolloin vannotaan €uroon, tuntuu, että €uro olisi ollut täällä aina ja ikuisesti. Näin ei tietenkään ole ollut, eikä tule olemaan. Itseasiassa Suomi, ja erityisesti se paljon puhuttu hyvinvointivaltio, rakennettiin aikana jolloin €uro ei ollut Suomen valuutta, vaan se oli markka FIM.

Markka oli siitä jännittävä valuutta, että sen hallinnointi kuului Suomen pankille. Suomen pankkia hallinnoi taas eduskunta ja eduskuntaa kontrolloi kansa = demokratiaa. Kun maassa käytetyn rahan hallinnointi kuului epäsuorasti kansalle, se voitiin valjastaa kansan hyvinvoinnin luomiselle.

Euroon liittymisen jälkeen markat hävitettiin ja Suomen pankista tuli osa EKP:tä. EKP on €uro- alueen kiistaton diktaattori, herra ja hidalgo. Tämä ilmenee selkeästi Suomen Pankki koskevassa laissa; yleiset säädökset 4§ ” Hoitaessaan Euroopan keskuspankkijärjestelmän tehtäviä Suomen Pankki tai sen toimielimen jäsen ei saa pyytää tai ottaa vastaan toimintaansa koskevia määräyksiä muulta kuin Euroopan keskuspankilta.

EKP:n jalkavaimona Suomen Pankin tärkein tehtävä on valvoa hintavakautta = inflaatio. Suomen Pankki ei missään nimessä saa rahoittaa julkista sektoria = Suomen valtio ja kunnat. Tästä aiheutuu suoraan valtion ja kuntien rahoitusvaje. Mistä sitten rahat valtion ja kuntien toimintaan?

Kuva: Karoliina Rajala

Mitä tapahtuisi, jos eroaisimme emusta

Mitä Suomelle tapahtuisi jos se päättäisi erota emusta, ottaa käyttöönsä oman kelluvan valuutan ja siirtyä keskuspankki rahoitukseen? Laskelmat tällaisesta vaihtoehdosta loistavat poissaolollaan, sillä jo näiden laskelmien tekeminen antaisi signaalin markkinoille, että euroalue saattaa hajota. Koska Suomi on luokan kuuliaisin oppilas, tällainen kapinointi ei vain käy.

Esko Seppänen, yksi Suomen johtavista EU-asiantuntijoista on sitä mieltä, että €uro eron taloudellinen hinta on toissijainen suhteessa poliittiseen hintaan. Suomi menettää hyvän maksajan maineensa jos rupeaa nyt hankalaksi, ovet ytimiin sulkeutuvat ja niin edelleen. Lisäksi hän on sitä mieltä, että Suomi on sidottu kiinni emuun niin monimutkaisin solmuin, että niitä ei voi pirukaan aukaista.

Poliittisen kentän vasemmalta laidalta huudellaan sen perään, että EKP:n täytyy saada hoitaa työllisyyttä hintavakauden sijaan. Onko kukaan nähnyt mitään merkkiä EKP:n toiminnan muuttumisesta eurooppalaisia palvelevaan suuntaan? EKP:n johtokunnassa on liian monta entistä pankkiiria, jotka haluavat pitää tilanteen juuri tällaisena kun se nyt on; valtiot liikepankkien armoilla.

Sulle, mulle ja tuolle

Kansalle on syötetty ajatus, että poliitikkoja ei saa missään nimessä päästää keskuspankkielimiin toimijoiksi, sillä silloin alkaa ”sulle, mulle ja tuolle” -rahanjako-orgiat. Nyt meillä on alansa parhaat huippuosaajat EKP:ssa päättämässä rahapolitiikasta ja sutta ja sekundaa tulee vuosi vuoden jälkeen. Pitäisikö poliitikkojen roolia edes hiukan kasvattaa tässä asiassa?

Suomen €uro-eron jälkeen talouspolitiikka Suomessa muuttuisi hyvinkin erilaiseksi. Suomen olisi mahdollista elvyttää talouttaan voimakkaasti ja näin ollen käynnistää kiinni leikannut talous kotimaisen kysynnän avulla. Suomen omavaraisuusaste olisi elvytyksen avulla nostettava nykyisestä 6-8 % tasosta vähintään 30 % tasoon. Näin kauppa- ja vaihtotasekin korjaantuisi, kun Suomessa ruvettaisiin taas tekemään Suomalaisia tuotteita suomalaisille. Näistä tuotteista osa olisi myös sen verran korkealaatuisia, että ne kelpaisivat vientiin.

Kuva: Karoliina Rajala

Lopulta tullaan ehkä tärkeimpään seikkaan taloudessa:

Kuka luo ja hallinnoi käytössä olevaa rahaa?

Tällä hetkellä valtio laskee liikkeelle suomen valtion velkakirjoja. Niitä merkitsevät itselleen nyt pääosin ulkomaiset toimijat  (Barclays Capital, BNP Paribas, Citigroup, Crédit Agricole, Credit Suisse, Deutsche Bank, HSBC, J.P. Morgan, Merrill Lynch, Morgan Stanley, Nordea, Pohjola Pankki, Royal Bank of Scotland ja Société Générale) = liikepankkeja.

Pelkistetysti operaatio etenee näin. Pankit merkitsevät taseisiinsa AAA-luokituksen valtiovelkapapereita 1 mrd. euron arvosta. Pankit saavat merkitä taseeseensa nämä ostot ns. nollakamana joka sitoo 0 % pankin taseessa olevasta omasta pääomasta. (Basel III).
Liikepankki laittaa maksutransaktion liikkeelle, 1 mrd. euroa (muutama klikkaus hiirellä).
Summa ilmestyy siirtotilille pankin sisäisestä ”shekkilimiitistä”, jonka suuruuden suhteessa omaan pääomaan määrittelee em. Baselin sopimus.

Liikepankki siirtää luomansa luottorahan Suomen Pankin tilille. Tähän siirtoon tarvitaan taas EKP:n liikkeelle laskemaa keskuspankkirahaa, jota pitää olla pankilla tuo 1 mrd. euroa transaktion toteuttamiseksi. Shekkirahaa ei voi siirtää ilman sitä.

Mitä siis tapahtui?

Eurotalouteen syntyi pelkästään em. liikepankin toimesta 1 Mrd. € uutta rahaa. Suomen kansantalous rasittuu takaisinmaksuaikana lyhennysten ja korkojen osalta.
Tämä uusi raha ei siis tosiaan tullut mistään asiakkaiden tileiltä, vaan pankin luototuspiikistä. Aivan sama mekanismi toimii myös kotitalouksien ja yritysten luototuksessa.

Jos tuntuu, että tällainen rahanluontimekanismi ei voi olla totta, voi katsoa paljonko euroalueelle on tehtailtu rahaa vuosina 1998–2007 -> M2: 4000 Mrd. -> 8000 Mrd. Mistä tämä 100 % lisäys on tullut, jos kukaan ei voi omin päin lisätä nollia tililleen ja valtio ei saa luoda rahaa? (M2 = käteinen raha, ihmisten käyttötilit, määräaikaistalletukset).

Kymmenelle vuodelle jaettuna 7 % lisää rahaa joka vuosi. Samaan aikaan kun BKT:n kasvu kertoo reaalitalouden kasvaneen euroalueella 3 % vuosivauhtia. Liikepankkien takahuoneessa on painokone ja me pyöritämme reaalitaloutta niiltä vuokratulla rahalla.

Kuva: Karoliina Rajala

Euroalueen jättänyt Suomi

Valtio laskee liikkeelle markkamääräisiä Suomen Valtion velkakirjoja tarvittavan 6 Mrd. markan arvosta. Valtion 100 % omistama pankki (Uusi Postipankki) merkitsee kokonaan valtiokonttorin liikkeelle laskeman lainan. Uusi Postipankki käyttää luotto- tai shekkilimiittiään, ja luo rahan aivan samoin kuin liikepankkikin ensimmäisessä esimerkissä.

Mitä siis tapahtui?

Suomen kansantalouteen tuli lainaa vastaava summa lisää rahaa, Suomi velkaantui ulkomaille 0 €, maksutase ei rasitu.

Lainan korot palautuvat valtiolle Uuden Postipankin tulouttaessa voittojansa takaisin valtiolle.
Markkinakorot eivät tästä "kysynnästä" nouse, koska luototuskapasiteettia ei ole tällä mitenkään loppuun kulutettu.

Asunto- ja yritysluotot?

Tässä tapauksessa Uusi Postipankki lainaa pankeille, jotka myöntävät luoton asiakkaalle. Aivan kuten säästöpankit nykyisin mutta kotimaisella rahalla. Uudessa mallissa ei velkaannuta ulkomaille kotitalouksien tai yksityisenkään sektorin toimesta.

Miten kansainväliset markkinat reagoivat, jos Suomi siirtyy markkaan? Jos se tehdään oikein, ei juuri mitenkään. Suomesta tulee houkutteleva kohde tehdä kauppaa.

Edellä mainittu kuvio on yksinkertaistettu malli siitä, miten asiat voisivat olla kun Suomella olisi oma keskuspankki. Tärkeintä asiassa on asenne. Jos on tahto, on myös keino.

Suomi on maksanut Eu-jäsenyytensä aikana valtionvelan korkoja noin 70 miljardia euroa. Kun sitä verrataan valtionvelan kokonaismäärään 110 miljardia, huomataan kuinka merkittävästä summasta on kyse. Suurin osa näistä kuluista olisi ollut helposti vältettävissä oman keskuspankin avulla. Miksi näin ei haluta tehdä? Kuka Suomessa on isäntä? Kuka renki?

Jarmo Nevalainen

Sosiaalisen median voima ja vaikuttavuus

Keskiviikkona 23.9. Docventures käsitteli sosiaalista mediaa. Aihe keräsi mukavasti osallistujia Turun dokumenttikatsomoon, joka tällä kertaa järjestettiin Dynamossa. DGT kehitti aiheen ympärille ohjelmaa, jossa sosiaalinen media eli some oli vahvasti läsnä.

Ilta käynnistyi Twitter-kisalla, jossa pyrittiin saamaan mahdollisimman paljon positiivissävytteisiä twiittejä hastagilla #twitterkisa15. Voittajalle oli tietenkin luvassa parhaat paikat katsomossa. Kisa käynnistyi melko nopeasti ja katsomon osallistujat olivat reippaasti mukana. Illan ohjelmaan kuului myös some-aiheinen stand up -esitys, jonka meille veti teatteri-ilmaisunohjaajaopiskelija Ida Akkila. Stand up toimi hyvänä johdantona illan dokkariin.

Some-aihe ja The Thread -dokumentti kiinnosti Turussa. Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Yksi ihminen voi saada aikaa lumipallo-efektin

Illan dokumentti The Thread kertoo Bostonin pommi-iskun tekijän ajojahdista sosiaalisessa mediassa. Dokumentissa vertaillaan perinteisten uutislähteiden ja sosiaalisen median tarjoaman tiedonvälityksen nopeutta ja luotettavuutta. Dokumentti herätti katsojissa monia tunteita: Internetissä leviävät kissavideot huvittivat, mutta samaan aikaan Bostonin pommi-iskuista kuvatut videot vakavoittivat yleisöä. Dokumentti jätti katsojan miettimään sosiaalista mediaa ja sen voimaa ja vaikuttavuutta tavallisissa ihmisissä. 

Henkilökohtaisesti dokumentti avasi silmät Internetin ja varsinkin sosiaalisen median laajuudelle ja sen mahdollisuuksille. Reddit.com palvelussa käyty ajojahti pommi-iskujen syyllisen etsimiseksi tuntui absurdilta ja järjettömältä. Miten yksi ihminen voi saada aikaan niin ison lumipallo-efektin? Ja miten tämä sosiaalisessa mediassa käyty ajojahti nousi jopa virkavallan yläpuolelle? Vaikka tämän ajojahdin tavoitteena oli saada syyllinen vastuuseen, tuntuu silti käsittämättömältä, että pääasiassa Internetin ja sosiaalisen median avulla syyllinen saatiin kiinni.

Tämä seikka kuvastaa hyvin myös sitä, miten vahvasti sosiaalisen median kautta saadaan ihmiset osallistumaan ja vaikuttamaan. Koen tämän positiivisena, mutta samalla se antaa mahdollisuuden myös väärien asioiden käsittelyyn ja väärän informaation leviämiseen. Ihmiset ottavat mielestäni liian helposti oikeuden omiin käsiinsä, koska ”kasvottomuus” ja nimimerkkien taakse tekeytyminen antavat tähän mahdollisuuden. Ilmiö on ollut mielestäni hyvin vahvasti Suomessa läsnä esimerkiksi tällä hetkellä käydyissä maahanmuuttokeskusteluissa sosiaalisessa mediassa. 

Sosiaalinen media kuin  juorulehti

Sosiaalisen median käyttötavat mahdollistavat liiaksi väärien faktojen esiintuonnin ja niiden häikäilemättömän jakamisen. Toisinaan tuntuu siltä, että muiden ihmisten asioita jakavalla henkilöllä katoaa täysin käsitys siitä, että jonkin asian takana on oikea henkilö: Oikea, fyysinen, samaa ilmaa hengittävä ihminen, jonka ykistyiselämää/tapahtumaa/onnettomuutta heitellään sosiaalisesta mediasta toiseen miettimättä sen seurauksia. Toisinaan sosiaalinen media on kuin pahinkin juorulehti, jossa asioita käsitellään sinisilmäisesti.

Sosiaalinen media on kuin enkeli ja piru samassa. Sillä pystyy saamaan paljon hyvää aikaiseksi, mutta samalla se saattaa jopa tuhota ihmisen elämän. Se on myös turvaa ja vertaistukea tuova ympäristö, jossa jokainen voi löytää omanlaisena. Sosiaalisen median käytölle ei ole mielestäni selkeitä ohjeita. Tietokoneelle tuleminen ja sosiaalisen median avaaminen on aina ihmisen omalla vastuulla. 

Mielestäni on tärkeää ”kulkea” sosiaalisessa mediassa kriittisin silmin ja pyrkiä tunnistamaan oikeat tiedonlähteet ja faktat. Ennen kaikkea, tärkeintä on kuitenkin mielestäni opastaa tulevat sukupolvet siihen ”oikeanlaiseen” sosiaalisen median käyttöön: Valjastetaan nuoriso positiiviksi some-sankareiksi, jotka hallitsevat somen ja saavat sillä aikaiseksi pelkkää hyvää!

Kata Tuominen

Ida Akkilan komiikkaa. Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Jakamisen pakosta

Ennen keikoilla loisti sytkärin liekkien lämmin valo, nyt yleisömeren yllä kajastavat sinertävän valkoiset led-näytöt. Pystytkö edelleen uppoutumaan esitykseen vai mietitkö joka kohdassa, tietoisesti tai tiedostamatta, että minkälaisen Facebook- tai Instagram-päivityksen siitä saisi? Entä ehditkö metsässä kävellessäsi aistia ja kokea luonnonläheisyyden vai häiritseekö keskittymistä päivitysten pohdinta? Mitä, jos kukaan ei hetkeen tietäisikään, mitä juuri nyt teet? Lakkaisitko olemasta?

Elämäjulkaisijat

Sosiaalisen median vaikutusta nykyihmisen identiteettiin ja toimintaan on pohdittu esimerkiksi Turun yliopiston digitaalisessa kulttuurissa Sari Ösmanin tuoreessa väitöskirjassa: ”Millaisen päivityksen tästä sais?” Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen.

Östmanin mukaan elämäjulkaisijan suhde jakamiseen sosiaalisessa mediassa kehittyy kolmessa vaiheessa. Aluksi elämäjulkaisija tutustuu normeihin ja julkaisutapoihin seuraamalla ja kokeilemalla, mutta toiminta ei vielä määrittele häntä. Hiljalleen hän oppii yhteisön normeja ja alkaa itsekin asettaa niitä itselleen. Kolmannessa vaiheessa, jota Östman kutsuu syväomaksumiseksi, elämäjulkaisijan rooli alkaa määrittää identiteettiä ja esimerkiksi päivitysten pohdinta alkaa ohjata toimintaa. Ihminen alkaa huomaamattaankin miettiä monenlaisissa tilanteissa, että minkälaisen päivityksen tästä saisi?

Käytätkö sinä somea vai hallitseeko se sinua?

Blogitekstejä ja erilaisia päivityksiä julkaistaan usein sillä mielellä, että niihin odotetaan mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Jos kirjoitat esimerkiksi: ”söin lounaaksi nakkisoppaa”, se ei kiinnosta ketään, koska siinä ei ole mitään erityistä. Toisaalta myös liian radikaalit päivitykset saattavat työntää lukijat pois. Östmanin mukaan hyvä elämäjulkaisija antaa sopivassa suhteessa jotakin itsestään ja antaa vaikutelman, että kirjoittaa jotakin intiimiä. Kirjoittaja saa palautteen suhteellisen välittömästi tykkäyksinä ja kommentteina ja oppii jokaisen päivityksen myötä taas ”paremmaksi” julkaisijaksi.

Jos sosiaalisessa mediassa luodaan tietynlaista ihanneminää ja tavallaan lavastetaan elämäntapahtumia sen mukaan, miten elämänsä haluaisi esittää tai miten ajattelisi saavansa mahdollisimman paljon tykkäyksiä, onko vaarana, että todelliset elämykset menevät ohi? Esimerkiksi keikalla oloon liittyy usein näkemisen ja kuulemisen lisäksi myös fyysisen liikkeen, kehon tuntemusten ja läsnä olevan yleisön kokemista. Jos suuren osan keikasta tuijottaa live-esitystä ruudun läpi, voiko tilanteeseen heittäytyä. Somen kautta voi olla aktiivinen monessa yhteisössä samaan aikaan, mutta pystyykö missään olemaan kokonaisena?

Toisaalta voi ajatella, että saattaa olla myös asioita, mitkä jäisivät tekemättä ilman jakamisen pakkoa. Esimerkiksi bloggaaja saattaa lähteä kokemaan jotain, mitä ei muuten kokisi, vain tutustuakseen kirjoitusaiheeseensa. Näin some saattaa myös kannustaa kokemaan jotain todellista.

Some-lukutaitoa etsimässä

Jos puhutaan siitä, miten sosiaalinen media ahdistaa, se vaikuttaisi liittyvän omien päivitysten kehittelyn sijaan ennemminkin muiden päivitysten selailuun. Sosiaalista mediaa tuntuu leimaavan ennen kaikkea ihanuus ja hienous sekä kilpailu siitä, kuka kokee ja saavuttaa eniten ja upeimpia asioita. Tietysti kääntöpuolena voidaan nähdä henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen tilitys.

Tietyin väliajoin julkaistaan uusia tutkimuksia siitä, miten esimerkiksi Facebookin käyttö laskee mielialaa ja itsetuntoa. Kaikki tietävät, että sosiaaliseen mediaan päivitetään juuri niitä asioita, mitä kukin haluaa päivittää. Eihän kukaan halua paljastaa heikkouksiaan puolitutuille ja tuntemattomille. Silti päivitysten selailija voi tuntea alemmuudentuntoa Facebook-kavereitaan kohtaan ja ajatella, miten muut vain kokevat ja saavuttavat kaikenlaista.

Yhteiskunnallisissa päivityksissä voi taas helposti kokea voimaantumista, kun huomaa, että on muitakin samoin ajattelevia. Tosin käsitys samoin ajattelevien määrästä saattaa vääristyä, kun omat some-piirit on tavallisesti itse luotuja, jolloin ympärille kerääntyy enemmän samoin ajattelevia ihmisiä. Oman some-kuplan seinä voi siis taittaa vallitsevat mielipiteet näyttämään enemmän kuplassa olevien itsensä näköiseltä.

Kehitys on ollut niin vauhdikasta, ettei ole ihmekään, jos välillä tuntuu, että väline alkaa käyttää käyttäjää. On kuitenkin edelleen uskottava, että sosiaalisen median käyttö on omaehtoista ja kun se entisestään arkipäiväistyy, myös sen negatiiviset puolet tasoittuvat. Ehkä medialukutaidon ohelle kehittyy erityinen sosiaalisen median lukutaito, joka alkaa suojata nykyihmistä ottamasta sosiaalisen median sisältöä liian vakavasti ja kirjaimellisesti. Ehkä myös päivitysten pohdinta ja jakaminen muodostuu niin automaattiseksi, että se ei enää vaikuta todellisen tilanteen kokemiseen ja läsnäoloon.

Kalle-Pekka Nikander

Sananvapauden nimissä

Viime keskiviikon DGT-katsomo sujui kaikilta osin varsin mallikkaasti ja illan dokkarina esitetty The Red Chapel herätti keskustelua, tunteita ja ajatuksia.

Keskiviikon dokumentti osoitti hyvin, miten valtavia erot sananvapaudessa voivat olla. Pohjois-Korea on tietysti ääriesimerkki, eikä Suomestakaan tarvitse lähteä rajanaapuria kauemmas löytääkseen sananvapautta törkeästi rajoittavia käytäntöjä.

Kuva: Saara-Miira Kokkonen

Suomessa sananvapaus tunnutaan käsitettävän helposti väärin. Sananvapaus ymmärretään liian konkreettisesti, vapautena sanoa ihan mitä tahansa. Näinhän asian laita ei tietenkään ole, vaan vapaus tuo mukanaan vastuuta. Mielipiteen saa tuoda julki, mutta esimerkiksi vihapuhe ja uhkailu eivät ole sananvapauden suomia oikeuksia. Jostain syystä tämä konsepti tuntuu monelle vaikealta, ja törkeää huutelua perustellaan sillä, että ”Suomessa on sananvapaus”.

Internetin ihmemaailmassa ihmisiltä usein häviävät viimeisetkin itsesensuurin rippeet. Aikaisemmin ilkeät trollit olivat anonyymejä, mutta Facebook ja muut sosiaalisen median kanavat ovat mahdollistaneet oman sanan julistamisen omalla nimellä ja kuvalla, täysin julkisesti. Oltiinpa liikkeellä nimellä tai ilman, osataan silti täyttää kommenttilaatikot tekstillä, jonka julkaisu ei välttämättä olisi se fiksuin mahdollinen vaihtoehto.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien Nyt-liite sekä MTV poistivat nettiuutistensa kommentointimahdollisuuden. Tätä perusteltiin sillä, että kommenttiosiot täyttyivät vihapuheesta ja kiihkoilusta. Tämä jakoi mielipiteitä, ymmärrettävästi. Toisaalta keskustelu on erittäin tärkeää ja mahdollisuutta siihen pitää vaalia, mutta toisaalta, no, me kaikki tiedämme miltä ne mainitut palstat joskus näyttävät. Eihän siellä aina niin mukavaa tekstiä ole.

Kuinka vihapuhe saataisiin pois Internetistä? Poistuuko se kommenttiosiot sulkemalla? No ei, sen sanoo maalaisjärki. Kun yksi foorumi sulkeutuu, kirjoittelijat siirtyvät seuraavaan. Entä jos kommentteja moderoidaan? Toiminee tietyillä keskustelualustoilla, mutta moderointi on työlästä eikä sekään estä ketään etsimästä moderoimatonta foorumia.

Ilkeitä nettikommentoijia on mahdoton estää kommentoimasta. Sensuuri, anonymiteetin kieltäminen, moderointi ja kaikki muut keinot ovat loppujen lopuksi kestämättömiä, keskustelua tukahduttavia ja sananvapautta ajatellen arveluttavia.

Mitä siis pitäisi tehdä? Istukaa alas, ottakaa mukava asento, sillä seuraavaksi on vuorossa utopiaa: yksi vaihtoehto voisi olla kasvattaa seuraavista sukupolvista sen verran mukavia ihmisiä, että kukaan ei vihaisi eikä kukaan tuntisi tarvetta purkaa patoutuneita aggressioitaan netin kommenttikentän välityksellä.

Tuulimyllyjä vastaan tässä kuitenkin taistellaan, mutta myllyn voi valita itse.

Iidaliisa Pardalin

Lisää tunnelmia sananvapaudesta ja DGT:n OpenMicistä Saara-Miira Kokkosen videossa

#DGT15: Open mic 16.9. from Saara-Miira Kokkonen on Vimeo.

Sananvapaus on yhtä kamalaa kuin demokratia

Demokratia on huonosti toimiva järjestelmä, mutta tähän mennessä toimivin järjestelmä, jonka ihmiskunta on keksinyt. Demokratia on epäkelpo ja epäreilu, ja se suosii liikaa joko enemmistön mielipiteitä tai vaihtoehtoisesti suojelee liikaa pienen vähemmistön etuja. Samalla sananvapaus tuntuu myös kamalalta. Arvoliberaalin mielestä suolensisältöä suoltava MV-lehti tulisi lopettaa, konservatiivi ei ymmärrä nykytaidetta ja perussuomalaiset pahoittavat mielensä. Ei tarvitse kuin kurkata johonkin mediaan - sosiaaliseen kuin perinteiseen - niin joku pahoittaa mieltään tai pahoittaa sinun mielesi.

Sananvapaus tuntuu rajoittavalta etenkin silloin, kun joku ilmaisee itseään niin idioottimaisesti, että sen pitäisi olla maalaisjärjen ja yleisen oikeustajun perusteella laitonta. Sopiva rangaistus valikoituu väitteen esittäjän poliittisen taustan perusteella; punikit saunan taa, Persut takaisin ala-asteelle ja talousliberaali oikeisiin töihin. Eikö maailmasta tulisi huomattavasti parempi paikka, jos idiootteja rangaistaisiin tyhmyydestään? Darwin korjaisi omansa pois ja kansan yleinen älykkyysosamäärä nousisi. En kuitenkaan voi ottaa moraalisesti ylempää asemaa mielensäpahoittamiskeskustelussa, sillä niin minulla kuin kenellä tahansa muullakin on omat heikkoutensa. Esimerkiksi kuinka paljosta olisit valmis luopumaan jos saisit kasvattaa lapsesi maailmaan, jossa hänen ei tarvitsisi kuulla rasismia, naisvihaa tai syrjintää?

Tästä huolimatta kannatan laajaa sananvapautta.

Korvien sulkeminen tai toisen hiljentäminen ei ole tapa luoda turvallisuutta. Idiootin mieli ei vaihdu, jos idiootti ei saa ääntään kuuluviin. Silloin se suuttuu ja saattaa jyrkentää mielipiteitään, siirtyä sanoista tekoihin. Ymmärrys ei lisäänny vääriä mielipiteitä hiljentämällä - vaan avoimesti keskustelemalla. Vaikka kuinka kieltäisimme MV-lehden tapaiset valheellisen tiedon levittäjät, ei se kuitenkaan poistaisi näitä ajatuksia. Ratkaisu piilee koulutuksessa ja etenkin mediakasvatuksessa ja kriittisessä ajattelussa.

Mikä saa meidät suhtautumaan vääriin mielipiteisiin sitten niin voimakkaasti?

Ihmismielellä on tapana luoda omia sääntöjään siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Lisäksi porukassa luomme rutiineja, tapoja ja tottumuksia, joita kutsutaan sosiaalisiksi konstruktioiksi. Näiden kautta rakennamme yhteisen arvopohjan oikealle ja väärälle. Suurimmillaan tällaiset porukat ovat uskontoja tai kansallisuuksia ja pienimmillään perheitä, kaveriporukoita tai harrastuskerhoja. Nämä porukat muokkaavat tapaamme katsoa ja tulkita ympäristöämme. Kun joku rikkoo tätä arvopohjaa vastaan, se kouraisee syvältä. Mielensä pahoittaminen on siis hyvin primitiivinen reaktio. Loppujen lopuksi olemme eläimiä.

Ainoa asia, joka kuitenkin erottaa ihmisen eläimestä, on kyky taistella omia impulsseja vastaan. Meillä on vapaus valita ja kyky ymmärtää tekojemme seuraukset. Ihminen on ymmärtänyt, että ainoa tapa menestyä ja kukoistaa on tehdä yhteistyötä. Yhteistyötä voimme tehdä ainoastaan sietämällä toisiamme.

Väitän, että ihmisten yhteistyön suurimpia saavutuksia on vapauden käsite. Ironisesti vapaus kuitenkin vaatii luopumista omasta vapaudestamme. Demokratia ja sananvapaus ovat vain ja ainoastaan vapauden edistämiseen luotuja instrumentteja. Nämä instrumentit tuntuvat epäkelvoilta, koska emme ymmärrä vapauden tuomaa vastuuta. Meillä on oikeus olla vapaita, mutta vastuu kunnioittaa muiden oikeutta vapauteen.

Yksiä aikamme suurimpia kliseitä on lopettaa mielipidekirjoitus sitaattiin, joten lopetan tämän kahteen:

"Derek says it's always good to end a paper with a quote. He says someone else has already said it best. So if you can't top it, steal from them and go out strong." - Danny Vinyard (American History X)

ja

"But no one has the right to live without being shocked. No one has the right to spend their life without being offended. Nobody has to read this book. Nobody has to pick it up. Nobody has to open it. And if you open it and read it, you don't have to like it. And if you read it and you dislike it, you don't have to remain silent about it. You can write to me, you can complain about it, you can write to the publisher, you can write to the papers, you can write your own book. You can do all those things, but there your rights stop. No one has the right to stop me writing this book. No one has the right to stop it being published, or bought, or sold or read." - Philip Pullman

Jeremias Kontio,
joka ei yleensä ole näin idealistinen, mutta krapulainen mieli on herkkä.

Kolmas kausi avattu, jäätävästi!

Keskiviikona 9.9.2015 Ravintola Dynamossa katsottiin Docventures ohjelmasarjan kolmannen kauden avauksena Laura Poitierin veret seisauttava dokumentti Citizenfour. Keskipisteenä dokumentissa oli Edward Snowden joka vuonna 2013 paljasti ennen näkemättömässä mittakaavassa Yhdysvaltain ja heidän liittolaistensa harjoittaman vakoilun koskien kaikkea mitä tietoverkoissa tapahtuu.

Itse muutaman kerran dokumentin katsoneena ei voi kuin ihmetellä, miten muutamat kohdat kykenevät edelleen shokeeraamaan. Metadata, ”full take”, yhdistettävyys ja seurattavuus ovat termejä joiden pitäisi saada katsojan hälytyskellot soimaan. Jos edellä mainitut eivät sitä saa aikaiseksi, niin sitten viimeistään järjestelmällinen valehtelu, jota poliittiset johtajat harjoittavat ympäri maailmaa. Tukenaan heillä on maailman tehokkaimmat tiedustelu- ja oikeudelliset järjestelmät, joiden pääasiallinen tehtävä on suojella ”valtiota” ja sitä kautta kaikkia niitä jotka suoraan työskentelevät valtiolle.

Dynamossa seurattiin tiiviisti Docventuresin lähetystä ja Citizenfour-dokumenttia. Kuva: Saara-Miira Kokkonen.

Dokumentin keskeinen ajatus oli valtion suhde kansalaisiin. Sana valtio tulee suomen kieleen kantasanasta valta. Valtio ja valta ovat kietoutuneet toisiinsa jopa sanan alkuperän johdosta. Näiden kahden suhdetta on hyvä peilata nyky-yhteiskunnassa, jossa valtiot ovat valmiita käyttämään äärimmäistä valtaa turvatakseen heidän näkökulmastaan tärkeät asiat.

Usein kuulee ihmisten sanovan että ”heillä ei ole mitään salattavaa”. Mielestäni tämän kaltainen ajattelu on vaarallista ja johtaa enenevissä määrin umpikujaan josta ei ole ulospääsyä. Jokaisella on jotain salattavaa, perheeltään, ystäviltä, työnantajalta, koululta, poliisilta, veroviranomaiselta ja niin edelleen. Haluaisitko sinä, että työnantajasi tietää kaiken sinusta, tai naapurisi?

Voit ajatella että sinulla ei todellakaan ole mitään salattavaa juuri nyt, mutta et voi tietää mikä on elämäntilanteesi kymmenen vuoden päästä. Voit olla työntekijöiden etuuksia ajava neuvottelija, lakimies, tuomari, toimittaja, tutkija tai vaikka tuote suunnittelija. Ammattisi täysipainoinen harjoittaminen tai asianomaisten turvallisuus edellyttää, että sinulla on kyky suojata työsi sisältöä niiltä tahoilta joille se ei kuulu.

Myös DGT-tiimi katsoi parhaaksi vetää foliohatut päähän. Kuva: Saara-Miira Kokkonen.

Suurin haaste tällä hetkellä on se, kuinka vakoilusta ja valvonnasta peruutetaan takaisin normaaliin tasapainoon valtion ja kansalasten yksityisyyden välillä. Citizenfour osoittaa raadollisesti tehtävän haasteellisuuden. Kun orwellimainen pullonhenki nimeltä ”isoveli” on päässyt pullosta ulos, sen uudelleen pullottaminen lienee mahdotonta?

”Isoveljen” leviämisen sekä vahvistumisen estäminen on tehtävä etupainotteisesti rajoittamalla valtion ja sen eri organisaatioiden valtaa suhteessa kansalaisiinsa. Näin voimme nukkua yömme edes hiukan levollisemmin uudessa uljaassa maailmassa. 

Jarmo Nevalainen  

Illan ohjelmassa visainen salaliittovisa. Kuva: Saara-Miira Kokkonen.

Illan ohjelmassa visainen salaliittovisa. Kuva: Saara-Miira Kokkonen.

Docankka kysyy sananvapaudesta

Ensi viikolla jatketaan sananvapauden parissa. Docankan uusin gallupkysymys löytyy oikealta! Kukassa nähdään keskiviikkona.

Salaliitto vai salaliittoteoria?

Docventuresin kolmannen tuotantokauden ensimmäisen viikon teema on salaliitto. Laura Poitrasin ohjaama Oscar-palkittu CITIZENFOUR kertoo ehkä aikamme suurimmasta salaliitosta. 

Tietovuotaja Edward Snowdenin tähdittämä dokumenttielokuva paljastaa muun muassa sen, miten Yhdysvaltojen Kansallinen turvallisuusvirasto NSA on kuunnellut eri valtioiden johtajien puheluja. Snowdenin paljastusten myötä aika moni joutui muuttamaan käsitystään turvallisuudesta.

Snowdenin paljastus ei suinkaan ole ainut todeksi osoitettu salaliitto. Historian kirjat ovat täynnä kahden tai useamman tahon välisiä salaisia sopimuksia, joiden avulla on saavutettu tai pyritty saavuttamaan tietty tavoite. Vielä enemmän on spekulaation tasolle jääneitä salaliittoja, joita kutsumme salaliittoteorioiksi.

Arkikielessä salaliitot ja salaliittoteoriat sekoittuvat helposti toisiinsa, mutta vilkaistaanpa sanakirjaan:

• Salaliitto: tehdä salaisia suunnitelmia toisten kanssa etenkin rikollisten päämäärien saavuttamiseksi
• Salaliittoteoria: hypoteesi, jonka mukaan jonkin merkittävän tapahtuman takana on salaliitto.

Tällä hetkellä elämme eräänlaista salaliittoteorioiden aikaa. Media ja verkkokeskustelut, ja yllättävän usein myös politiikan retoriikka, ruokkivat epäilyksiä salaliitoista. Kaoottisessa maailmassa on helppo nähdä sattumanvaraisissakin asioissa suunnitelmallisuutta ja hämäriä päämääriä.

Salaliittoteorioista puhuttaessa keskustelua leimaa usein väheksyntä ja halveksunta. Salaliittoteoreetikot leimataan kylähulluiksi, jotka vetävät päähänsä foliohatun ja varovat naapureitaan rappukäytävässä. Mielikuva, joka toistuu mediakuvastoissa tiuhaan. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa voidaan olettaa kyseisen kuvan olevan myös melko fiktiivinen. Sen todistaa muun muassa Edward Snowden.

En ole vielä nähnyt CITIZENFOURia (odotan innolla keskiviikkoa), enkä siksi osaa sanoa, millaiset tekijät ajoivat Snowdenin paljastuneen salaliiton jäljille. Silti Snowdenin tapaus julistaa samaa ajatusta, jonka John Lawrence Reynolds totesi jo vuonna 2008 teoksessaan Varjojen väki – Maailman salaseurojen historia.

Teoksessaan Reynolds pohtii, tarvitseeko ihminen turvallisuuteensa kohdistuvia uhkakuvia ja salaliittoteorioita, jotta voisi arvostaa turvallisuuttaan? Snowdenin kritisoijat kokevat, että NSA-paljastukset ovat aiheuttaneet enemminkin turvattomuutta. Mutta entäpä jos Snowden olisi jättänyt tietonsa kertomatta? Mitä, jos salaliittoteoreetikot kautta maailman vaikenisivat?

Niin kauan kuin maailmassa on salaliittoja, tarvitaan vastavoima välinpitämättömyydelle ja kyseenalaisille valtavoimille. Ehkä osa – jopa moni – salaliittoteoria osoittautuu pelkäksi vainoharhaisuudeksi, mutta aina välillä törmäämme Edward Snowdeniin, joka onnistuu heilauttamaan maailmaa.

DGT:n viikkogallupit ovat täällä

Katso oikealle. Uusi maskottimme Docankka esittää joka perjantai visaisen gallupkysymyksen, joka sivuaa niin tulevan Docventures-viikon teemaa kuin Turkulaista mentaliteettia.

Vastausaikaa on aina tiistaihin kello 23.59 asti ja tulokset esitetään häikäisevinä graafeina seuraavan dokkarikatsomon alussa.

No niin rakkaat dokumentin ystävät, vastausaika alkaa nyt ja ensimmäiseksi Docankka esittää visaisen kysymyksen salaliitoista ja toriparkista. Kerro meille mielipiteesi, me arvostamme sitä.

Vaihtuvan viikkogallupin löydät aina blogimme sivupalkista.

Taas se alkaa

Ja me olemme mukana!

Docventures pyörähtää käyntiin YLEn TV2:lla keskiviikkona 9.9.2015 ja samaan aikaan toimintansa starttaa Docventures goes Turku -dokkarikatsomot. Luvassa on jälleen ohjelmaa, kollektiivikatsomoja sekä pöhinää sosiaalisessa mediassa. Ja tietysti armotonta livetwiittausta kisakatsomojen aikana.

Tapahtumapaikkoina ovat tänä vuonna jo tuttu Bar Kuka ja uutena kaverina Dynamo. Illat alkavat 9.9. Dynamosta ja sen  jälkeen kokoonnumme joka toinen viikko Kukassa ja joka toinen Dynamossa. Ei sisäänpääsymaksua.

Seuraa meitä blogissa ja somessa ja tuu mukaan!

DGT somessa:

Facebook: https://www.facebook.com/dgturku?fref=ts

Katsomot: https://www.facebook.com/events/1011480155582690/

Blogi: http://docventuresturku.blogspot.fi/

Twitter: https://twitter.com/DGTurku

Syksyn teemat ja elokuvat sekä tapahtumapaikat:

 9.9. SALALIITOT: Citizenfour (Laura Poitras, 2014), Dynamo

16.9. SANANVAPAUS: The Red Chapel (Mads Brügger, 2009), Bar Kuka

23.9. SOSIAALINEN MEDIA: The Thread (Greg Barker, 2015), Dynamo

30.9. TALOUS: The Forecaster (Marcus Vetter & Karin Steinberger, 2014), Bar Kuka

7.10. USKONTO: Going Clear – Scientology (Alex Gibney, 2015), Dynamo

14.10. OIKEUS: The Tales of the Grim Sleeper (Nick Broomfield, 2014), Bar Kuka

21.10. URHEILU: Red Army (Gabe Polsky, 2014), Dynamo

28.10. MYÖTÄTUNTO: Hymyjen maa (Heikki Häkkinen, 2015), Bar Kuka (+ jatkot Dynamossa)