Arjen sankariteko naamioituu hyviin tapoihin

Turun Docventures-kauden viimeisenä haasteena sain tehtäväksi toteuttaa arjen sankariteon. Sehän on helppoa, ajattelin ja voi miten väärässä olinkaan.

Valmistauduin arjen sankaritekoihin pitämällä pikkurahaa taskussani, jos joku vaikka tarvitsisi euron bussirahaa tai sen puuttuvan kymmensenttisen kassajonossa. Kertasin ensiaputaitoja siltä varalta, että pääsisin elvyttämään tuupertunutta mummoa ja pidin suojatiellä silmät auki, jotta voisin tarttua jokaiseen lapseen tai koiraan, joka ryntäisi tielle ja olisi vaarassa jäädä auton alle.

Mutta kukaan ei tuntunut ympärilläni tarvitsevan apua. Ainoastaan kerran osuin kohdalle, kun eläkeläinen kompastui ja kaatui. Olin jo syöksymässä apuun, kun neljä nopeampaa avuliasta ihmistä jyräsi minut jalkoihinsa. Harkitsin jo hetken, että voisin itse kampata jonkun, jota voisin sitten auttaa.

Arki jatkui, eikä yhtään mahdollisuutta arjen sankaritekoon osunut kohdalleni. Sitten menin ystävieni kanssa syömään yliopiston ruokalaan. Eräs ystävistäni oli unohtanut lompakkonsa kotiin ja totta kai tarjouduin lainaamaan hänelle rahat ruokaan. Ystäväni tuli tapauksesta varsin iloiseksi.

Aloin miettiä, että ehkä arjen sankariteoissa ei olekaan kyse siitä, että tekee jotain suurta tai mullistavaa, pelastaa hengen tai maailman. Ehkä kyse on niistä pienistä ystävällisistä asioista, jotka saavat itselle ja toisille hyvän mielen. Jos asiaa tarkastellaan tästä vinkkelistä, olemme kaikki arjen sankareita, kun vain noudatamme hyviä tapoja, olemme ystävällisiä toisillemme ja autamme ainakin silloin, kun meiltä apua pyydetään. Aika helppoa tapa ruveta supersankariksi, vai mitä?

Tehkää arjen sankaruudesta tapa!

-Frida Maria Pessi

”Be excellent to each other” – Bill ja Ted

Sankaruuden inflaatio?

Vanhoina hyvinä aikoina oli helppo sanoa, kuka oli sankari. Teräsmies oli varmasti sankari kuten myös James Bond; hehän pelastivat maailman, maansa tai yhteisönsä kerta toisensa jälkeen. Ehkä Peppi Pitkätossuakin saattoi sankariksi sanoa: Peppi nosti tietysti hevosen suorille käsille mutta hän myös pelasti - jollei maailmaa niin -  ainakin Tommin ja Annikan arjen ja koulun tylsyydeltä. Ja monta myöhempää lapsipolvea siinä sivussa…

Tosielämän sankareita olivat puolestaan esimerkiksi itsenäisyytemme pelastajat, niin Mannerheim kuin rintamalla kunnostautuneet sotaurhotkin.  Sekä tietysti urheilumaailman suuruudet kuten Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Lasse Virén. He juoksivat yhä uudestaan Suomea maailman kartalle ja pelastivat näin suomalaisten alati häilyvän itsetunnon. Sankarit olivat suuria pelastajia.

Jo 1990-luvun alussa iltojemme iloksi ilmaantunut tosi-tv on mullistanut koko tv-kulttuuria monella tapaa. Kuten tiedetään, se on muuttanut ensinnäkin julkkiksen määritelmää. Aikaisemmin julkkis-aseman saavuttamiseen vaadittiin jotakin erityisosaamista kuten laulutaitoa, näyttelijänlahjoja tai vaikkapa imitaatiokykyä. Tosi-tv:n myötä julkkikseksi voi nykyisin päätyä vain ”hyväksi tyypiksi” osoittautunut leppoisa asunnonvälittäjä. Tai BB-talon sohvalla lämpimikseen jutusteleva nuori, jonka erityisosaaminen rajoittuu kahvin keittoon. Ja siihenkin huonosti.

Tosi-tv on laittanut uusiksi myös sankaruuden käsitteen, sillä pelkkä julkkishan ei ole vielä sankari. Edellä väitin, että sankarit ovat perinteisen käsityksen mukaan suuria pelastajia, ja toden totta, tosi-tv tuottaa näitä pelastajasankareita nykyisin niin paljon, että voitaisiin puhua jopa tosi-tv:n alagenrestä. Oman kategoriansa muodostavat erityistaidoilla varustetut ekspertit, jotka hälytetään apuun, kun kansalaisilla ovat normaalit kansalaistaidot hukassa.

Jos uusavuttomat vanhemmat eivät saa kersojaan kuriin, paikalle porhaltaa Supernanny, joka kyllä palauttaa hemmotellut lapsoset ruotuun. Jos kelvoton koirasi terrorisoi perhettäsi, voit koirinesi päästä kuvaruutuun koirakuiskaaja Cesar Millanin terapoitavaksi. Ylipainoiset pelasti puolestaan takavuosina tiukkailmeinen Hanna Partanen ja nykyisin hieman lempeämmin poloisiin pullukoihin suhtautuva Jutta, jonka superdieetti kadottaa kilot ja pelastaa elämän.

Parhaillaan tosi-tv:n kuumimpiin sankareihin lukeutuu kiltin mammanpojan oloinen kokki Jyrki Sukula, joka yrittää asettua enemmän gangsterilta kuin kokilta vaikuttavan esikuvansa Gordon Ramsayn kenkiin pelastaessaan kurjia kuppiloita ja hotelleja konkurssilta. Puhumattakaan logoa myöten Supermanin perintöä vaalivasta Supermarjosta, jolta löytyy apu lähes mihin tahansa perheensisäisiin ongelmiin. Duudsonit luottavat puolestaan taattuun duudsonismiin: ei ole semmoista perheen ongelmaa, jota ei muutaman roskalaatikon räjäyttely ratkaise! Tosi-tv:ssä jokaiseen ongelmaan tuntuu löytyvän sankariekspertti, joka kyllä hoitaa homman.

Hieman toisenlaista sankaruutta tuotetaan erilaisia ammatteja kuvaavissa tosi-tv –sarjoissa. Kukapa olisi arvannut, että metsurin työ on niin dramaattista ja hengenvaarallista, ellei ihan omin silmin olisi ruudusta nähnyt. Ja rekkakuskin homma se vasta pelottavaa onkin, kun kuljettajat painavat menemään raskaine lasteineen ritisevillä jääreiteillä ja kapeilla kaiteettomilla vuoristoteillä. Kuolemaa uhmaava ja lasteja pelastava ratinpyörittely on nostanut maailmanmaineeseen etenkin kauniin Lisa Kellyn, josta on tullut maailman tunnetuin naispuolinen autonkuljettaja. Tosi-tv:n ansiosta sankariksi voi nykyään päätyä näköjään rekkaa kuskaamallakin!

Onko sankaruus siis kärsinyt inflaation realityn myötä? Tavallaan kyllä, jos tilannetta verrataan entisajan sankaruuteen. Toisaalta voisi ajatella, että tällainen arjen heroisoiminen on vain myönteistä kehitystä, vaikka emme ”supermarjojen” supervoimiin uskoisikaan. Harva meistä kykenee koko maailmaa tai edes kansakuntaa pelastamaan, mutta tosi-tv–sankaruushan tarkoittaakin perimmältään toisten auttamista tai työn tekemistä mahdollisimman hyvin. Siis juuri arjen sankaruutta…

- Veijo Hietala, mediatutkija, Turun yliopisto

Minulle vapaus merkitsee:

Voin katsella kissavideoita tiistai aamupäivällä, puolialastomana, sängyn pohjalla, samalla kun syön krapulahampurilaista.

Vapauteni saattaa kuulostaa naivilta, mutta näiden etuuksien eteen on taisteltu paljon. Naisten emansipoitumisen puolesta taisteltiin, jotta minä olisin parhaassa mahdollisessa asemassa. 

Olen suomalainen naimaton nainen, joka voi käyttäytyä käytännössä kuin mies. Olen vapaa rakastamaan ketä haluan ja asumaan kenen kanssa haluan. Voin myös olla asumatta kenenkään kanssa vaikka koko loppu elämäni. Voin palvella haluamaani jumalaa tai jumaloida montaa yhtä aikaa, kännissä kuin käki. Seuraavana päivänä voin äänestää valitsemaani ihmistä edustamaan itseäni. Voin myös itse pyrkiä edustamaan muita. 

Vapaus on kuitenkin laaja käsite. 

Me suomalaiset näemme ”vapaus”-termin positiivisen ja negatiivisen vapauden näkökulmasta. Positiivinen vapaus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on oikeus kansalais- ja ihmisoikeuksiin ja sosiaaliturvaan. Monet aatteet korostavat juuri tätä vapauden lajia. Negatiivinen vapaus on vapautta väkivallasta ja pakottamisesta. Ihmiset eivät loukkaa toistensa oikeuksia. 

Suomessa näihin vapauksiin pyritään ja niitä pidetään lähtökohtana. Globaalisti vapaus on koira, joka kusee monen kansalaisen nilkoille. En osaa, enkä halua saarnata minkään muun maan vapauden tilasta. Uskon, että maailmaa parannetaan omassa kotimaassamme. Pyritään pitämään huolta omista oikeuksistamme, niin ehkä voimme auttaa muitakin jokin kaunis päivä.

- Orna Ben Lulu, journalistiopiskelija, Turun AMK

Sananvapaus on kehittyvän yhteiskunnan perusedellytys

Hiki virtaa pitkin selkääni, kun yritän saada ääntäni kuuluviin sisällissodan ruhjomassa luentosalissa. Rikkinäiset ikkunat päästävät ulkona kulkevien opiskelijoiden hälinää sisään, sähköjohdot puskevat ulos halkeilevista seinistä ja pistorasioista. Onneksi sain ladattua läppärini akun hotellilla, jotta saan luennon rungon esiin ainakin itselleni. Noin 20 opiskelijaa kuuntelee tarkkaan jokaista sanaani. Olen juuri oppinut tajuamaan liberialaista englannin aksenttia, josta en ensimmäisinä päivinä tahtonut saada mitään selvää. Ilokseni alan ymmärtää opiskelijoiden kysymyksiä ja päästä heidän kanssaan vuorovaikutukseen. 

Vilkaisen opettajakollegaani Jukka Laaksosta, joka laittaa laitteita valmiiksi seuraavaa harjoitusta varten. Opetamme radiotyötä University of Liberian kampusradion tekijöille. Meillä on opetuksessa käytössämme kolme äänitallenninta ja Jukan läppäri harjoitustöiden editointia varten. Yliopistolla on oma atk-luokka, mutta emme päässeet asentamaan sinne Audacityä, koska yön aikana laitteita oli varastettu. 

Muistutan ryhmäämme tiedonhankinnan ja tietojen vahvistamisen tärkeydestä, kun opiskelija nousee seisomaan ja kysyy vakavin silmin: ”Mrs. Alanko, if someone threatens to kill my family, do you still think I should publish the information I got?” Kysymys pysäyttää ja herättää valtavan vastuun tunteen. Mitä uskallan sanoa tälle opiskelijalle? Mitä jos hän menee ja vaarantaa henkensä, koska suomalainen opettaja on sanonut niin tai näin? Vedän keskustelun yleisemmälle tasolle ja puhumme sananvapaudesta ja toimittajan työn erilaisuudesta Suomessa ja Liberiassa. 

Opiskelijat kertovat, että toimittajille maksetaan osallistumisesta tiedotustilaisuuksiin – rahan vaihto julkisuutta vastaan on yleistä. Toimittajan työ on myös huonosti palkattua, joten sekin jo houkuttelee rahan vastaanottamiseen. Ongelmallista journalismin uskottavuudelle on myös se, että julkaistaan huhuja vahvistamatta tietoja eri lähteistä. Uhkailun kohteeksi joutuminen on liberialaiselle journalistille arkipäivää.

Olen viimeiset 10 vuotta toiminut journalismin kouluttajana ammattikorkeakoulussa ja päässyt mukaan toteuttamaan Suomen ulkoministeriön rahoittamia koulutusprojekteja kehittyvissä maissa. Aikaisemmin työskentelin Palestiinalaisalueilla, Betlehemissä, ja nyt koordinoin Afrikkaan suuntautuvaa journalismihanketta (JOCID – Journalism for Civic Involvement, Democracy and Development). Projektin kohdemaita ovat Ghana, Namibia ja Tansania. Aikaisemmassa vaiheessa oli mukana myös Liberia, missä olin opettajavaihdossa keväällä 2011.

Turun Ammattikorkeakoulun pyörittämä JOCID-hanke tukee Suomen kehityspolitiikan tavoitteita. Hankkeen lähtökohtana on, että journalismin koulutuksella on keskeinen rooli siinä, miten tiedonvälitys yhteiskunnassa kehittyy ja miten tulevat ammattijournalistit työnsä tekevät. Jotta yhteiskunta voi kehittyä demokraattiseen ja avoimeen suuntaan, sananvapaus on yksi kehittymisen perusedellytyksistä.

Suomi on tänäkin vuonna mitattu ja todettu lehdistönvapauden kärkimaaksi. Kansainvälinen toimittajajärjestö Toimittajat ilman rajoja (RSF) raportoi vuosittain 180 maan olot. Lehdistönvapausindeksin kärjessä Suomi on ollut yhdessä Norjan ja Hollannin kanssa vuodesta 2008 lähtien. Raportin mukaan Suomessa lehdistön toimintavapaudella on vahva laillinen perusta. Tiedonvälityksen keskittyminen Suomessa on RSF:n mukaan hiukan huolestuttavaa, mutta siitä huolimatta median toiminta on moniarvoista. http://rsf.org/index2014/en-index2014.php 

Kuitenkaan Suomenkaan tilanne ei ole ongelmaton. Suosittelen lämpimästi lukemaan Viestintä ja kehitys –säätiön kustantaman kirjan Sananvapaus ihmisoikeutena (toim. Anna-Maria Tukiainen ja Salla Nazarenko), joka mielestäni avaa hyvin sananvapauteen liittyviä tärkeitä näkökulmia Suomessa ja maailmalla. Säätiön hallituksen puheenjohtaja Juha Rekola muistuttaa omassa puheenvuorossaan, että meillä Suomessakin törmätään sananvapauden ongelmiin jatkuvasti. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tuominnut Suomen 18 tapauksessa, joissa se on katsonut Suomen oikeusjärjestelmän loukanneen toimittajan sananvapautta.

Kuten Rekola toteaa, paitsi että Suomen tulee huolehtia omasta sananvapaudestaan, sananvapauden ykkösmaalla katsotaan olevan velvollisuuksia myös muita kohtaan. Suomen kehityspolitiikan neljä painopistealuetta ovat (http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=66634&contentlan=1&culture=fi-FI): 

1. ihmisoikeuksia edistävä, demokraattinen ja vastuullinen yhteiskunta 
2. osallistava ja työllistävä vihreä talous 
3. luonnonvarojen kestävä hallinta ja ympäristönsuojelu 
4. inhimillinen kehitys 

Näistä tavoitteista on vaikeaa toteuttaa ensimmäistäkään, mikäli yhteiskunnassa ei ole sananvapautta.

Journalisteilla on mahdollisuus tutkia ja paljastaa asioita sekä vaatia poliitikkoja ja viranomaisia tekemisistään vastuuseen.

On kuitenkin aivan yhtä tärkeää – niin kehittyneissä kuin kehittyvissäkin maissa - että journalistit eivät keskity ainoastaan yhteiskunnan eliitin lausuntoihin ja toimintaan, vaan kuuntelevat ja tuovat esiin myös tavallisten kansalaisten ja marginaaliryhmien (naisten, lasten, ikääntyvien ihmisten, vammaisten ja erilaisten vähemmistöjen) asioita. Tällöin myös avoimuus ja demokratia pääsevät yhteiskunnassa kehittymään. Parhaimmillaanhan media voi toimia kansalaisvaikuttamisen kanavana, jolloin journalismin avulla voidaan todella muuttaa yhteiskuntaa. 

Sananvapauden toteutumiseen tarvitaan kuitenkin ammattitaitoisia journalisteja ja kansalaisten mahdollisuutta osallistua. Tätä puolta JOCID-hankkeella pyritään journalismin koulutuksen osalta edistämään.

- Pia Alanko, journalismin lehtori ja JOCID-hankkeen akateeminen koordinaattori, Turun Ammattikorkeakoulu 


Lisätietoja hankkeesta: http://jocid.turkuamk.fi/  ja http://www.turkuamk.fi/fi/tutkimus-kehitys-ja-palvelut/tutkimus-kehittaminen-ja-innovaatiot/hae-projekteja/jocid-iv/

Todellinen arkihaaste

On vapaapäivä ja päätän tehdä itselleni herkullisen ja runsaan aamiaisen. Leipää, munakasta, jogurttia, mehua, hedelmiä ja teetä. Ensin katan kaiken nätisti esille ja sitten tärkein asia. Ei, ei syöminen, vaan valokuvaaminen. Tietysti. Eihän näin upeaa sommittelua ja vaivannäköä tule heittää hukkaan. Sillä niinhän siinä kävisi, jos ei ottaisi valokuvaa ja jakaisi sitä sosiaalisessa mediassa. Hetki menisi hukkaan. Ja mikä pahinta, muut eivät näkisi minun herkullista ja visuaalisesti näyttävää aamiaistani.

Tässä kohtaa on hyvä hetki pysähtyä ajattelemaan. 

Elämmekö nykyään maailmassa, jossa asiat eivät ole totta jos niitä ei jaa Facebookissa? Tämän lisäksi asiat, joita julkaisemme ovat usein lavastettuja tai ainakin tarkoin harkittuja. Eli toisin sanoen lavastettu tilanne sosiaalisessa mediassa koetaan todellisempana kuin arkinen ei-taltioitu hetki. Pelottavaa.

Tarkastelin omaa somekäyttäytymistäni kahden kuvaparin avulla. Yllä näemme lihattoman lokakuun ensimmäisen ateriani: soijamakaronilaatikkoa ja salaattia. Vasemman kuvan olen rajannut tarkoin, miettinyt sopivaa kuvakulmaa ja lisännyt hieman valotusta. Oikea kuva sen sijaan näyttää todellisen tilanteen. Lounaani söin keskellä sotkuista olohuoneen pöytää ja kaukana harmonisesta ja esteettisestä tilanteesta. 

Seuraavassa kuvassa näemme parin päivän takaisen teehetken. Vasemmalla näkyy #ihana #harmoninen #hetki. Näinkö on? Oikealla näemme todellisuuden. Pöytä jälleen täynnä tavaraa, koneella tuhat tehtävää ja teekuppi vain pienessä osassa.

Nämä kuvat osoittavat kuinka helppoa tilanteiden lavastaminen on. Oikea kuvakulma ja rajaus tekevät paljon. Valheellisuuden luominen ei oikeastaan ole koskaan ollut helpompaa. Rakennamme jatkuvasti omaa rooliamme ja henkilökuvaamme sosiaalisessa mediassa kuvien avulla. Aikaisemmin netissä jaettiin vain erikoislaatuiset tapaukset ja oli helppo ymmärtää, että kenenkään arki ei oikeasti ole tällaista. Nyt someen päätyy koko arjen kirjo, aamiaisesta petivaatteisiin, ja on vaikeampi erottaa arki ja somehehkutus. 

Mutta kuitenkin tämän pohdinnan keskellä mieleni nousee vastarintaan. Onko tämä nyt niin väärin? Itse nautin kauniiden Instagram-kuvien selailusta ja aamiaiseni sommittelusta. Instagram-filtterin valinta on mukavaa. Haluan ajatella, että nykyinen visuaalisen jakamisen kulttuuri on avannut silmämme ja saanut meidän näkemään ympärillämme kauniita ja kiinnostavia asioita. Kuvien jakaminen voidaan nähdä enemmänkin jatkeena todelliselle hetkelle, ei sen korvikkeena.  

Se arkinen aamukahvi voi oikeasti olla aika esteettinen juttu.

Vai onko tämä kaikki yhtä suurta tekopyhyyttä?

- Katja Mikkola

Arjen teatteri

Aristofanes oli yksi Antiikin Kreikan tunnetuimpia komediakirjailijoita. Hänen erikoisalaansa olivat näytelmät, jotka kritisoivat valtaapitäviä ja tekopyhyyttä. Tänä päivänä kyseisten tekstien voisi todeta olevan edelleen temaattisesti ajankohtaisia. ”Lysistrate” ja” Pilvet” ovat kuin allegorioita nyky-yhteiskunnan arjessa ilmenevälle teatterille. Huomattavaa on, ettei ihmisluonto ole muuttunut miksikään ja tästä johtuen yhteiskunnan kompastuskivet ovat samat kuin aina ennenkin. 

Myös terminä tekopyhyyden englanninkielinen vastine juontaa itsensä Antiikin Kreikkaan. Se pohjautuu sanaan ”hypokrisis”, joka viittaa kateuteen, näyttelemiseen ja pelkurimaisuuteen. Nykysanakirja määrittelee tekopyhyyden henkilön ”hyveellisen luonteen teeskentelyksi”, mihin liittyy usein moraalisia tai uskonnollisia vakaumuksia ja periaatteita, joita henkilö ei muille antamastaan kuvasta huolimatta sitoudu noudattamaan. Tekopyhyyteen linkitetäänkin usein myös termi kaksinaismoraali. 

Aiheena tekopyhyys on monimutkainen kokonaisuus, jota niin taiteilijat kuin psykologitkin ovat pyrkineet selittämään. Psykologian puolella kyseisen aihepiirin tutkimuksen varsinaisena pioneerina voidaan pitää psykologia C.J. Jungia, joka kuvaili tekopyhiä henkilöitä ihmisiksi, jotka eivät ole tietoisia omasta ”pimeästä puolestaan”. Samantyyppisiin toteamiin päätyi myös psykologi Jonathan Haidt, joka on todennut, että tekopyhyys on yksi ihmisluonnon hankalimmin korjattavista ominaisuuksista, siksi että se on ongelma, josta olemme itse niin epätietoisia. 

Tekopyhyyteen liittyvien tutkimusten aiheisiin ovat kuuluneet myös muun muassa vallan vaikutus tekopyhyyden ilmenemiseen sekä tekopyhyyden ajan saatossa kokema evoluutio. Nykypäivänä tutkijoiden lisäksi tavallinen tallaajakin saattaa väliin pohtia, että onko tekopyhyyden läsnäolo arjessa koskaan ollut selkeämpää kuin nyt? 

Yksi asia, mihin tekopyhyys usein linkitetään on sosiaalinen media ja siellä vallitsevat minäkuvat. Twitteriin pyritään rakentamaan profiili itsestä sosiaalisena ja ajankohtaisia asioita seuraavana älykkönä, kun taas Instagramissa kaunistellaan arjen ihanuutta filtteröityjen kuvien ja hattaraisten hashtagien avulla. #Munelämäonparasta. Pyrkimyksenä ei ole pelkkä kuvallisen, kaikille avoimen päiväkirjan pitäminen vaan päämääränä tuntuu usein olevan kanssakumppanien joko kateellisiksi tai seuraan mieliviksi tekeminen. Yksilötasolta yhteiskunnalliseen viestintään siirryttäessä ei tekopyhyys sielläkään hellitä otettaan – päinvastoin. Eniten kommentteja keräävät esimerkiksi eri instituutioihin, kuten kirkkon ja hallituksen, toimiin liittyvät tapaukset, joissa tekemiset eivät aina vastaa sanomisia. Näihin ottavat aktiivisesti kantaa niin lehdistö kuin Vauva –lehden keskustelupalstan kävijätkin. Myös eri yritykset ja niiden yritysvastuuprojektit ovat viime vuosina kohottaneet päätään keskustelussa. Mainitsematta ei sovi myöskään jättää sitä, kuinka itse nykymedian luotettavuutta on lähdetty kyseenalaistamaan. 

Tekopyhyyttä pohtii myös keskiviikon 8.10. Docventures-jakso, jonka aikana nähdään dokumentti ”American – The Bill Hicks Story”. Teemana tekopyhyys linkittyy aiemmin esitellyistä teemoista erityisesti korruptioon ja totuuteen. Ja mikä olisikaan loistavampi maa tarkastella tekopyhyyden teemaa kuin dokumentin keskiössä oleva ”hyvä poliisi” -valtio, joka tuntuu olevan aina rientämässä ”pelastamaan” kanssakumppaneitaan, tai siis ainakin niitä, joiden kanssa heillä on yhteistä kauppaa?

- Karoliina Rajala