Jakamisen pakosta

Ennen keikoilla loisti sytkärin liekkien lämmin valo, nyt yleisömeren yllä kajastavat sinertävän valkoiset led-näytöt. Pystytkö edelleen uppoutumaan esitykseen vai mietitkö joka kohdassa, tietoisesti tai tiedostamatta, että minkälaisen Facebook- tai Instagram-päivityksen siitä saisi? Entä ehditkö metsässä kävellessäsi aistia ja kokea luonnonläheisyyden vai häiritseekö keskittymistä päivitysten pohdinta? Mitä, jos kukaan ei hetkeen tietäisikään, mitä juuri nyt teet? Lakkaisitko olemasta?

Elämäjulkaisijat

Sosiaalisen median vaikutusta nykyihmisen identiteettiin ja toimintaan on pohdittu esimerkiksi Turun yliopiston digitaalisessa kulttuurissa Sari Ösmanin tuoreessa väitöskirjassa: ”Millaisen päivityksen tästä sais?” Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen.

Östmanin mukaan elämäjulkaisijan suhde jakamiseen sosiaalisessa mediassa kehittyy kolmessa vaiheessa. Aluksi elämäjulkaisija tutustuu normeihin ja julkaisutapoihin seuraamalla ja kokeilemalla, mutta toiminta ei vielä määrittele häntä. Hiljalleen hän oppii yhteisön normeja ja alkaa itsekin asettaa niitä itselleen. Kolmannessa vaiheessa, jota Östman kutsuu syväomaksumiseksi, elämäjulkaisijan rooli alkaa määrittää identiteettiä ja esimerkiksi päivitysten pohdinta alkaa ohjata toimintaa. Ihminen alkaa huomaamattaankin miettiä monenlaisissa tilanteissa, että minkälaisen päivityksen tästä saisi?

Käytätkö sinä somea vai hallitseeko se sinua?

Blogitekstejä ja erilaisia päivityksiä julkaistaan usein sillä mielellä, että niihin odotetaan mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Jos kirjoitat esimerkiksi: ”söin lounaaksi nakkisoppaa”, se ei kiinnosta ketään, koska siinä ei ole mitään erityistä. Toisaalta myös liian radikaalit päivitykset saattavat työntää lukijat pois. Östmanin mukaan hyvä elämäjulkaisija antaa sopivassa suhteessa jotakin itsestään ja antaa vaikutelman, että kirjoittaa jotakin intiimiä. Kirjoittaja saa palautteen suhteellisen välittömästi tykkäyksinä ja kommentteina ja oppii jokaisen päivityksen myötä taas ”paremmaksi” julkaisijaksi.

Jos sosiaalisessa mediassa luodaan tietynlaista ihanneminää ja tavallaan lavastetaan elämäntapahtumia sen mukaan, miten elämänsä haluaisi esittää tai miten ajattelisi saavansa mahdollisimman paljon tykkäyksiä, onko vaarana, että todelliset elämykset menevät ohi? Esimerkiksi keikalla oloon liittyy usein näkemisen ja kuulemisen lisäksi myös fyysisen liikkeen, kehon tuntemusten ja läsnä olevan yleisön kokemista. Jos suuren osan keikasta tuijottaa live-esitystä ruudun läpi, voiko tilanteeseen heittäytyä. Somen kautta voi olla aktiivinen monessa yhteisössä samaan aikaan, mutta pystyykö missään olemaan kokonaisena?

Toisaalta voi ajatella, että saattaa olla myös asioita, mitkä jäisivät tekemättä ilman jakamisen pakkoa. Esimerkiksi bloggaaja saattaa lähteä kokemaan jotain, mitä ei muuten kokisi, vain tutustuakseen kirjoitusaiheeseensa. Näin some saattaa myös kannustaa kokemaan jotain todellista.

Some-lukutaitoa etsimässä

Jos puhutaan siitä, miten sosiaalinen media ahdistaa, se vaikuttaisi liittyvän omien päivitysten kehittelyn sijaan ennemminkin muiden päivitysten selailuun. Sosiaalista mediaa tuntuu leimaavan ennen kaikkea ihanuus ja hienous sekä kilpailu siitä, kuka kokee ja saavuttaa eniten ja upeimpia asioita. Tietysti kääntöpuolena voidaan nähdä henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen tilitys.

Tietyin väliajoin julkaistaan uusia tutkimuksia siitä, miten esimerkiksi Facebookin käyttö laskee mielialaa ja itsetuntoa. Kaikki tietävät, että sosiaaliseen mediaan päivitetään juuri niitä asioita, mitä kukin haluaa päivittää. Eihän kukaan halua paljastaa heikkouksiaan puolitutuille ja tuntemattomille. Silti päivitysten selailija voi tuntea alemmuudentuntoa Facebook-kavereitaan kohtaan ja ajatella, miten muut vain kokevat ja saavuttavat kaikenlaista.

Yhteiskunnallisissa päivityksissä voi taas helposti kokea voimaantumista, kun huomaa, että on muitakin samoin ajattelevia. Tosin käsitys samoin ajattelevien määrästä saattaa vääristyä, kun omat some-piirit on tavallisesti itse luotuja, jolloin ympärille kerääntyy enemmän samoin ajattelevia ihmisiä. Oman some-kuplan seinä voi siis taittaa vallitsevat mielipiteet näyttämään enemmän kuplassa olevien itsensä näköiseltä.

Kehitys on ollut niin vauhdikasta, ettei ole ihmekään, jos välillä tuntuu, että väline alkaa käyttää käyttäjää. On kuitenkin edelleen uskottava, että sosiaalisen median käyttö on omaehtoista ja kun se entisestään arkipäiväistyy, myös sen negatiiviset puolet tasoittuvat. Ehkä medialukutaidon ohelle kehittyy erityinen sosiaalisen median lukutaito, joka alkaa suojata nykyihmistä ottamasta sosiaalisen median sisältöä liian vakavasti ja kirjaimellisesti. Ehkä myös päivitysten pohdinta ja jakaminen muodostuu niin automaattiseksi, että se ei enää vaikuta todellisen tilanteen kokemiseen ja läsnäoloon.

Kalle-Pekka Nikander