Sankaruuden inflaatio?

Vanhoina hyvinä aikoina oli helppo sanoa, kuka oli sankari. Teräsmies oli varmasti sankari kuten myös James Bond; hehän pelastivat maailman, maansa tai yhteisönsä kerta toisensa jälkeen. Ehkä Peppi Pitkätossuakin saattoi sankariksi sanoa: Peppi nosti tietysti hevosen suorille käsille mutta hän myös pelasti - jollei maailmaa niin -  ainakin Tommin ja Annikan arjen ja koulun tylsyydeltä. Ja monta myöhempää lapsipolvea siinä sivussa…

Tosielämän sankareita olivat puolestaan esimerkiksi itsenäisyytemme pelastajat, niin Mannerheim kuin rintamalla kunnostautuneet sotaurhotkin.  Sekä tietysti urheilumaailman suuruudet kuten Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Lasse Virén. He juoksivat yhä uudestaan Suomea maailman kartalle ja pelastivat näin suomalaisten alati häilyvän itsetunnon. Sankarit olivat suuria pelastajia.

Jo 1990-luvun alussa iltojemme iloksi ilmaantunut tosi-tv on mullistanut koko tv-kulttuuria monella tapaa. Kuten tiedetään, se on muuttanut ensinnäkin julkkiksen määritelmää. Aikaisemmin julkkis-aseman saavuttamiseen vaadittiin jotakin erityisosaamista kuten laulutaitoa, näyttelijänlahjoja tai vaikkapa imitaatiokykyä. Tosi-tv:n myötä julkkikseksi voi nykyisin päätyä vain ”hyväksi tyypiksi” osoittautunut leppoisa asunnonvälittäjä. Tai BB-talon sohvalla lämpimikseen jutusteleva nuori, jonka erityisosaaminen rajoittuu kahvin keittoon. Ja siihenkin huonosti.

Tosi-tv on laittanut uusiksi myös sankaruuden käsitteen, sillä pelkkä julkkishan ei ole vielä sankari. Edellä väitin, että sankarit ovat perinteisen käsityksen mukaan suuria pelastajia, ja toden totta, tosi-tv tuottaa näitä pelastajasankareita nykyisin niin paljon, että voitaisiin puhua jopa tosi-tv:n alagenrestä. Oman kategoriansa muodostavat erityistaidoilla varustetut ekspertit, jotka hälytetään apuun, kun kansalaisilla ovat normaalit kansalaistaidot hukassa.

Jos uusavuttomat vanhemmat eivät saa kersojaan kuriin, paikalle porhaltaa Supernanny, joka kyllä palauttaa hemmotellut lapsoset ruotuun. Jos kelvoton koirasi terrorisoi perhettäsi, voit koirinesi päästä kuvaruutuun koirakuiskaaja Cesar Millanin terapoitavaksi. Ylipainoiset pelasti puolestaan takavuosina tiukkailmeinen Hanna Partanen ja nykyisin hieman lempeämmin poloisiin pullukoihin suhtautuva Jutta, jonka superdieetti kadottaa kilot ja pelastaa elämän.

Parhaillaan tosi-tv:n kuumimpiin sankareihin lukeutuu kiltin mammanpojan oloinen kokki Jyrki Sukula, joka yrittää asettua enemmän gangsterilta kuin kokilta vaikuttavan esikuvansa Gordon Ramsayn kenkiin pelastaessaan kurjia kuppiloita ja hotelleja konkurssilta. Puhumattakaan logoa myöten Supermanin perintöä vaalivasta Supermarjosta, jolta löytyy apu lähes mihin tahansa perheensisäisiin ongelmiin. Duudsonit luottavat puolestaan taattuun duudsonismiin: ei ole semmoista perheen ongelmaa, jota ei muutaman roskalaatikon räjäyttely ratkaise! Tosi-tv:ssä jokaiseen ongelmaan tuntuu löytyvän sankariekspertti, joka kyllä hoitaa homman.

Hieman toisenlaista sankaruutta tuotetaan erilaisia ammatteja kuvaavissa tosi-tv –sarjoissa. Kukapa olisi arvannut, että metsurin työ on niin dramaattista ja hengenvaarallista, ellei ihan omin silmin olisi ruudusta nähnyt. Ja rekkakuskin homma se vasta pelottavaa onkin, kun kuljettajat painavat menemään raskaine lasteineen ritisevillä jääreiteillä ja kapeilla kaiteettomilla vuoristoteillä. Kuolemaa uhmaava ja lasteja pelastava ratinpyörittely on nostanut maailmanmaineeseen etenkin kauniin Lisa Kellyn, josta on tullut maailman tunnetuin naispuolinen autonkuljettaja. Tosi-tv:n ansiosta sankariksi voi nykyään päätyä näköjään rekkaa kuskaamallakin!

Onko sankaruus siis kärsinyt inflaation realityn myötä? Tavallaan kyllä, jos tilannetta verrataan entisajan sankaruuteen. Toisaalta voisi ajatella, että tällainen arjen heroisoiminen on vain myönteistä kehitystä, vaikka emme ”supermarjojen” supervoimiin uskoisikaan. Harva meistä kykenee koko maailmaa tai edes kansakuntaa pelastamaan, mutta tosi-tv–sankaruushan tarkoittaakin perimmältään toisten auttamista tai työn tekemistä mahdollisimman hyvin. Siis juuri arjen sankaruutta…

- Veijo Hietala, mediatutkija, Turun yliopisto