Hiki virtaa pitkin selkääni, kun yritän saada ääntäni kuuluviin sisällissodan ruhjomassa luentosalissa. Rikkinäiset ikkunat päästävät ulkona kulkevien opiskelijoiden hälinää sisään, sähköjohdot puskevat ulos halkeilevista seinistä ja pistorasioista. Onneksi sain ladattua läppärini akun hotellilla, jotta saan luennon rungon esiin ainakin itselleni. Noin 20 opiskelijaa kuuntelee tarkkaan jokaista sanaani. Olen juuri oppinut tajuamaan liberialaista englannin aksenttia, josta en ensimmäisinä päivinä tahtonut saada mitään selvää. Ilokseni alan ymmärtää opiskelijoiden kysymyksiä ja päästä heidän kanssaan vuorovaikutukseen.
Vilkaisen opettajakollegaani Jukka Laaksosta, joka laittaa laitteita valmiiksi seuraavaa harjoitusta varten. Opetamme radiotyötä University of Liberian kampusradion tekijöille. Meillä on opetuksessa käytössämme kolme äänitallenninta ja Jukan läppäri harjoitustöiden editointia varten. Yliopistolla on oma atk-luokka, mutta emme päässeet asentamaan sinne Audacityä, koska yön aikana laitteita oli varastettu.
Muistutan ryhmäämme tiedonhankinnan ja tietojen vahvistamisen tärkeydestä, kun opiskelija nousee seisomaan ja kysyy vakavin silmin: ”Mrs. Alanko, if someone threatens to kill my family, do you still think I should publish the information I got?” Kysymys pysäyttää ja herättää valtavan vastuun tunteen. Mitä uskallan sanoa tälle opiskelijalle? Mitä jos hän menee ja vaarantaa henkensä, koska suomalainen opettaja on sanonut niin tai näin? Vedän keskustelun yleisemmälle tasolle ja puhumme sananvapaudesta ja toimittajan työn erilaisuudesta Suomessa ja Liberiassa.
Opiskelijat kertovat, että toimittajille maksetaan osallistumisesta tiedotustilaisuuksiin – rahan vaihto julkisuutta vastaan on yleistä. Toimittajan työ on myös huonosti palkattua, joten sekin jo houkuttelee rahan vastaanottamiseen. Ongelmallista journalismin uskottavuudelle on myös se, että julkaistaan huhuja vahvistamatta tietoja eri lähteistä. Uhkailun kohteeksi joutuminen on liberialaiselle journalistille arkipäivää.
Olen viimeiset 10 vuotta toiminut journalismin kouluttajana ammattikorkeakoulussa ja päässyt mukaan toteuttamaan Suomen ulkoministeriön rahoittamia koulutusprojekteja kehittyvissä maissa. Aikaisemmin työskentelin Palestiinalaisalueilla, Betlehemissä, ja nyt koordinoin Afrikkaan suuntautuvaa journalismihanketta (JOCID – Journalism for Civic Involvement, Democracy and Development). Projektin kohdemaita ovat Ghana, Namibia ja Tansania. Aikaisemmassa vaiheessa oli mukana myös Liberia, missä olin opettajavaihdossa keväällä 2011.
Turun Ammattikorkeakoulun pyörittämä JOCID-hanke tukee Suomen kehityspolitiikan tavoitteita. Hankkeen lähtökohtana on, että journalismin koulutuksella on keskeinen rooli siinä, miten tiedonvälitys yhteiskunnassa kehittyy ja miten tulevat ammattijournalistit työnsä tekevät. Jotta yhteiskunta voi kehittyä demokraattiseen ja avoimeen suuntaan, sananvapaus on yksi kehittymisen perusedellytyksistä.
Suomi on tänäkin vuonna mitattu ja todettu lehdistönvapauden kärkimaaksi. Kansainvälinen toimittajajärjestö Toimittajat ilman rajoja (RSF) raportoi vuosittain 180 maan olot. Lehdistönvapausindeksin kärjessä Suomi on ollut yhdessä Norjan ja Hollannin kanssa vuodesta 2008 lähtien. Raportin mukaan Suomessa lehdistön toimintavapaudella on vahva laillinen perusta. Tiedonvälityksen keskittyminen Suomessa on RSF:n mukaan hiukan huolestuttavaa, mutta siitä huolimatta median toiminta on moniarvoista. http://rsf.org/index2014/en-index2014.php
Kuitenkaan Suomenkaan tilanne ei ole ongelmaton. Suosittelen lämpimästi lukemaan Viestintä ja kehitys –säätiön kustantaman kirjan Sananvapaus ihmisoikeutena (toim. Anna-Maria Tukiainen ja Salla Nazarenko), joka mielestäni avaa hyvin sananvapauteen liittyviä tärkeitä näkökulmia Suomessa ja maailmalla. Säätiön hallituksen puheenjohtaja Juha Rekola muistuttaa omassa puheenvuorossaan, että meillä Suomessakin törmätään sananvapauden ongelmiin jatkuvasti. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tuominnut Suomen 18 tapauksessa, joissa se on katsonut Suomen oikeusjärjestelmän loukanneen toimittajan sananvapautta.
Kuten Rekola toteaa, paitsi että Suomen tulee huolehtia omasta sananvapaudestaan, sananvapauden ykkösmaalla katsotaan olevan velvollisuuksia myös muita kohtaan. Suomen kehityspolitiikan neljä painopistealuetta ovat (http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=66634&contentlan=1&culture=fi-FI):
1. ihmisoikeuksia edistävä, demokraattinen ja vastuullinen yhteiskunta
2. osallistava ja työllistävä vihreä talous
3. luonnonvarojen kestävä hallinta ja ympäristönsuojelu
4. inhimillinen kehitys
Näistä tavoitteista on vaikeaa toteuttaa ensimmäistäkään, mikäli yhteiskunnassa ei ole sananvapautta.
Journalisteilla on mahdollisuus tutkia ja paljastaa asioita sekä vaatia poliitikkoja ja viranomaisia tekemisistään vastuuseen.
On kuitenkin aivan yhtä tärkeää – niin kehittyneissä kuin kehittyvissäkin maissa - että journalistit eivät keskity ainoastaan yhteiskunnan eliitin lausuntoihin ja toimintaan, vaan kuuntelevat ja tuovat esiin myös tavallisten kansalaisten ja marginaaliryhmien (naisten, lasten, ikääntyvien ihmisten, vammaisten ja erilaisten vähemmistöjen) asioita. Tällöin myös avoimuus ja demokratia pääsevät yhteiskunnassa kehittymään. Parhaimmillaanhan media voi toimia kansalaisvaikuttamisen kanavana, jolloin journalismin avulla voidaan todella muuttaa yhteiskuntaa.
Sananvapauden toteutumiseen tarvitaan kuitenkin ammattitaitoisia journalisteja ja kansalaisten mahdollisuutta osallistua. Tätä puolta JOCID-hankkeella pyritään journalismin koulutuksen osalta edistämään.
- Pia Alanko, journalismin lehtori ja JOCID-hankkeen akateeminen koordinaattori, Turun Ammattikorkeakoulu
Lisätietoja hankkeesta: http://jocid.turkuamk.fi/ ja http://www.turkuamk.fi/fi/tutkimus-kehitys-ja-palvelut/tutkimus-kehittaminen-ja-innovaatiot/hae-projekteja/jocid-iv/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti